thousands of kilometers between us

Nyt kun lähdön hetki alkaa olla käsillä, alkaa se oikeesti konkretisoitumaan että mä lähden huomenna melkeen 7000 kilometrin päähän - ja mun elämä jää tänne. Tänne jää kaikki tärkeet&rakkaat kun mä suuntaan yksin kohti tuntematonta jossa mulla ei (vielä) oo mitään. Ja vaikka mikään ei tietenkään voi mitenkään korvata tänne kotisuomeen jääviä, ootan toki innolla kaikkia niitä uusia tuttavuuksia joihin tuun törmäämään ja joista tulee kaikkein tärkeimpiä tekijöitä mun jenkkielämässä.

Ihan ypöyksin mä en onneks joudu lähtemään ja onkin helpottavaa tietää, että kokoajan tulee olemaan jotain "tuttua ja turvallista" ympärillä. Hahaaa voisinhan mä tietty maksaa itteni kipeeks ja lennättää kaikki ihanat mun mukana, mutta eihän siinä olis mitään järkee. Iso osa tätä juttua onkin just se, että astuu mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja mulle, niinkun monelle muullekin se meinaa just sitä, että lähtee tutustumaan uusiin kuvioihin eikä turvaudu vaan niihin "helppoihin", tuttuihin ja turvallisiin. Tää jos mikä on tilaisuus kokeilla omia siipiään ja jotain uutta!

Ikävähän tulee ennemmin tai myöhemmin väistämättä iskemään, se on ihan fakta. Varsinkin aluks kaikki Suomeen jäävät tärkeimmät on varmasti kokoajan mielessä ja on vaikee keskittyä siihen hetkeen just siellä, kun mieli matkaa toiselle puolelle maapalloa. Mut ikävähän on siitä jännä, et vaikka se on kauhee tunne, niin sit ainakin tietää oikeesti välittävänsä. Ei kai sitä mitään turhanpäiten kaipais, ellei se ikävöinnin kohde oikeesti merkitsis jotain?  "how lucky am i to have something that makes saying goodbye so hard" Toisaalta onkin jännä nähä, et mitä kaikkee tuleekaan ikävä, sillä tollanen välimatka ja niin pitkä aika erossa viimestään paljastaa sen tärkeyden joka näkyy suoraan ikävöinnin määrässä.

Onneks se nyt ei oo kuitenkaan mikään maailman suurin mahdottomuus saada näitä kotikonnujen tärkeimpiä myös osaks mun jenkkielämää. Posti ja lentokoneet kulkee, eli jos ikävä käy aivan mahdottomaks niin tapaaminen on loppupeleissä suht helposti järjestettävissä. Ja kyllähän jo pelkkä virtuaalinen näkeminen helpottaa pahinta ikävää, thank god for Skype!

Turha sitä ikävöintiä on kuitenkaan sen kummemmin voivotella, sillä se tulee väistämättä olemaan osa mun seuraavaa vuotta. Sitä ei voi estää, mutta sille ei saa antaa yliotettakaan. Kyllä mä selviän vaikka kaikki ne, joihin oon tottunu turvautumaan jääkin tänne. Vaikka kaikki ne, jotka on ollu läsnä mun elämän käännekohdissa, iloissa&suruissa - kaikessa, onkin täällä Suomessa kun mä taas oon toisella puolella maailmaa. Kyllä mä selviän. Kaikki tärkeet on täällä vielä vuodenkin kuluttua - ja sit mulla on toivottavasti iso kasa myös uusia rakkaita!

Tällä hetkellä oon vaikeiden valintojen äärellä: miten mä voin laittaa mun rakkaita minkäänlaiseen tärkeysjärjestykseen? Mistä mä nyt tietäisin että millasiin tilanteisiin mä tuun joutumaan ja että miten mun niihin pitäis valmistautua? Tuntuu niin pahalta jättää kaikkein tärkeimpiä tänne, mut ei niitä yksinkertasesti voi mukaankaan ottaa. Tippa linssissä mä muistelen yhteisiä hetkiä ja herkistelen kaikkee yhdessä koettua ja yritän saada jäähyväisiä sanottua. Mut vuoden päästä nähään, onneks. Kyllähän se pelottaa, että pitää olla kokonainen vuosi erossa periaatteessa tietämättä että mitä toisella puolella maailmaa tapahtuu. Siellähän voi tapahtua mitä vaan! Ei sillä ettenkö mä luottais, mutta ei muista ihmisistä koskaan tiiä... 

Väistämättä välillä mieleen hiipii ajatus siitä, et entä jos täällä ei oliskaan mitään mua odottamassa kun palaan? Kaikki olis poissa tai pilalla. Siinä vaiheessa mun syyttävä sormi suuntautuis varmaan ekana mun siskon suuntaan, sillä sillehän nää mun kaikki rakkaat periaatteessa jää. Ainahan se on ollu mun vaatekaapilla (vuoroin vieraissa, heh), mutta nyt kun mä en oo enää kontrolloimassa tilannetta niin sillä on vapaa pääsy mun kaikista tärkeimpiin: vaatteisiin ja kenkiin, asusteista puhumattakaan! 

Ainiin joo tulee mulle kaikkia ihmisiäkin varmaan ikävä, ootte ihan kivoja kans!