Poistetut kohtaukset

Tässä olis muutama jenkkitaipaleelta syystä tai toisesta kertomatta jääny tarina. Joku ehkä sensurois tämmöset jutut kokonaan, mut koska eihän näissä nyt mitään pahaa oo niin jakoon vaan! Tää sarja saa mahdollisesti vielä jatkoa, mutta alotetaan nyt näillä. Ja hei kuvat on viime kesän family roadtripiltä, nää taitaa olla pääasiassa Virginia Beachiltä Virginiasta ja Nashvillestä Tennesseestä.

About vuosi sitten oltiin siellä Navy ballissa suomimummojen kans ja siellähän oli siis satoja ja taas satoja ihmisiä. Oltiin toki jo etukäteenkin kuultu että sinne olis tulossa muitakin suomalaisia, mutta se että tollasessa tilaisuudessa suunnittelematta törmää satojen ihmisten keskellä toisiin suomalaisiin on aika epätodennäköstä. Paitsi sillon kun Päivi fiilistelee buffetissa suureen ääneen ihan intopiukeena tarjolla olevia lihapullia ja retuilee niistä. Sillon meiän takana on tietenkin muita suomalaisia jotka ihme ja kumma halus silti puhua meidän kans vaikka ei vaikutettukaan ehkä ihan penaalin terävimmiltä kyniltä kun lihapullien näkeminen aiheutti toisissa yhtä suuria tunteita kun lottovoitto.

Ekana thanksgivininä siellä ekassa perheessä kun kokkailtiin yhessä dinneriä niin hm opetti mua paistaan kalkkunaa. Yhtenä vaiheena oli että sitä kalkkunaa piti valella niillä nesteillä missä se lillu (kuulostaa houkuttelevalta I know) eli sellasella pipetin tapasella instrumentilla otettiin siitä vadista niitä nesteitä ja valeltiin niitä ympäri sitä kalkkunaa. Nooo, meikäläisen kun piti sit alkaa suorittaa tätä toimenpidettä niin sen pipettiasian syvin olemus ei ollu vielä ihan mulla täydessä hallinnassa, joten saatuani ne nesteet siihen pipettijuttuun onnistuin sit purskauttaan ne kaikki hmn päälle:-D Okei kaikki vaan naurettiin sille ja sitä meni onneks eniten sit vaan paidalle ja naamaan, mutta vitsi et hävetti koska olin ollu siinä vaiheessa siellä vasta pari kuukautta.

Yhdennentoista kuukauden loppumetreillä Virginiassa, eli viime loppukesästä, olin ajelemassa kotiin metrolta siinä iltapäivästä. Olin pysähtyneenä punasiin valoihin sellasessa isossa nelihaarasessa risteyksessä (mikskä niitä kutsutaan?) ja olin siina just ekana venailemassa et valot vaihtuis kun kohotan katseeni kohti risteystä ja nään et joo sieltähän syöksyy auto mua päiten kimmottuaan toisesta autosta. Siinä täysin pysähtyneenä, noin puolen sekunnin varotusajalla ei hirveesti ehtiny mitään tekemään, mutta lucky me se auto ei tullu suoraan mua kohti vaan osu ainoastaan siihen puskurin oikeeseen kulmaan. Pari hämmentynyttä sekuntia mä vaan tuijotin eteeni ja mietin et mitä tässä just tapahtu ennenkun syöksyin ylos autosta ja mua pyydettiin heti soittaan 911, mutta delegoin sen homman samantien viereisestä autosta ulos pompanneelle miehelle koska siinä tilanteessa musta ei englanniks välttämättä ois saanu irti juuri "help. car. crash" tietoja enempää. Kattelin tälle miehelle sit samalla google mapsista et missä me tarkalleen ollaan ja menin kans kattomaan et mitä niille varsinaisille kolaroijille oli tapahtunu.

Siinä oli siis muutama auto ottanu osumaa keskellä sitä risteystä ja ketjureaktiona oli sit siitä lähteny autoja enemmänkin liikkeelle et allekirjottanu oli viides ja viimenen auto keneen osu. Ja ainoa joka ajo sieltä omin neuvoin pois eikä lähteny ite ambulanssilla sairaalaan ja auto hinaukseen. Kaikki muut kolaroineet oli siis kyllä ihan hengissä ja suht kasassa eikä mitään pää kainalossa-tyyppisiä vammoja ollu kenelläkään, mutta siellä pääkallopaikoilla olleet ei kyllä ollu ees kävelykunnossa. Eikä autot ajokunnossa..

Siinä mielessä hyvä et kyseessä oli iso risteys, koska sieltä tuli paljon jengiä sit auttamaan vaikka mitään elvytystähän siellä ei kyllä edes onneks tarvittu. Ite au pairina luonnollisesti päädyin sit rauhotteleen yhessä autossa olleita lapsia, koska heidän vanhemmat oli vähän heikommassa hapessa. Ja voin kertoo et siinä vaiheessa kun mäkin menin sinne kierteleen ja katteleen et onks kaikki ihmiset ok, niin ekana tuli mieleen just se et autan tietty jos on jotain missä voin auttaa, mut en koske keneenkään jos ei oo pakko. Tällä tarkotan siis sitä, että jos "auttaisin" ja jotain käviskin, tai vaikka ei käviskään, niin jenkithän on tunnettuja näistä oikeusjutuista et halusin varmistaa et mua ei ainakaan sit haasteta oikeuteen sen takia et olisin pahentanu jonkun tilaa. Ja tottakai olisin tehny jotain jos oikeesti ois ollu sellanen tilanne, en mä sillä, mutta mullekin on monta kertaa jenkeissä sanottu et onnettomuuksissa ei kannata suinpäin päätä pahkaa käydä keneenkään käsiks just ton takia. Niille lapsillekin vaan juttelin mukavia ja rauhottelin, istuskelin siinä niiden kans kun ooteltiin ambulansseja.

Meiän auto meni siis vaan siitä puskurista vähän ruttuun, mutta mitään sen kummempaa ei onneks käyny. Ja koska vikahan ei millään tapaa ollu mun, mähän en ees ollu liikkeessä, niin tonkin auton korjaus meni kolarin aiheuttajan vakuutuksen piikkiin. Pari tuntia siinä kolaripaikalla sit vierähti kun eka venailtiin ambulansseja ja poliiseja, sit täyteltiin kaikkia papereita ja venailtiin et se paikka saatiin raivattua et pysty jatkamaan matkaa. Mä luonnollisesti soitin sit hosteille heti kun pystyin et sain täytettyä kaikki paperit oikein ja he tulikin sit kans käymään siellä (saatoin kuulostaa vähän ehhh epävakaalta puhelimessa kun ääni väristen lievässä shokkitilassa kyselin et mistä löydän kaikki paperit poliiseille) mut ajoin sit kuitenkin ite sieltä pois. Mut onni onnettomuudessa indeed, selvisin hyvin vähällä. Jälkeenpäin oli hetken aika epätodellinen olo kun mietti et ois voinu käydä paaaljon pahemminkin, mutta onneks kävi näin. Ja hostit ei luonnollisesti ollu muuta kun huolissaan, mähän olin vaan osallisena kolarissa, en aiheuttanu kolaria.

Sarjassamme kohtaamisia suomalaisten kanssa; Oltiin Päivin kanssa Nykissä ja Museum of Natural Historyn vessassa sillä hetkellä peilailemassa ja koittamassa kammata naamoja parempaan kuosiin, koska oltiin herätty kolmelta aamulla parin tunnin unien jälkeen. Ne meiän jutut oli jotain niiiin överiteineilyä siitä kuinka näytetään ihan rotilta ja silmäpussit roikkuu polvissa ja hiukset on ihan huonosti ja jotain muuta sellasta siinä inistiin kuulostaen epäilemättä ihan about 13 vuotiailta kun vessaan ilmestyny nainen sanoo meille jotain suomeks. En ees muista mitä, niin paljon muakin hävetti haha. Ei sillä et meiän jutut noin niinkun keskimääräsesti olis yhtään sen parempia, mut ei me nyt aina tollein ruikuteta jossain vessoissa, mut just sillon kun niin tehään, niin törmätään varmasti suomalaisiin. Tietty.

Tää on vaan tällanen tosi hauska sattuma, mutta menkööt nyt tähän samaan kategoriaan. Training schoolillahan on aina satoja au paireja samaan aikaan, meidänkin kanssa samaan aikaan oli useempi sata tulevaa au pairia vaikka ei oltu edes kaikkein suosituimpana aikana siellä. Ihmispaljouden takia jengi on jaettu ryhmiin tulevien asuinpaikkojen perusteella ja niiden ryhmien kanssa sit ollaan samassa luokassa ja opiskellaan se viitisen päivää siellä. Eli käytännössä sä oot vaan sen sun oman ryhmän kanssa sen ajan, toki vapaa-ajalla näät muitakin mutta pääasiassa istut oman ryhmän kanssa siellä luokassa.

Viime keväänä mentiin meiän porukan kanssa laulamaan korealaista karaokee (kyllä:-D), ja sinne tuli sit yhtien italialaisten kaverikin joka oli heillä siellä vierailemassa. Siellä sit kun istuttiin niin tää näiden kaveri kysyy multa et tulinko training schoolille syyskuun alussa. Olin vaan silleen öööm joo 8. päivä, miten niin, ja tää kertoo tulleensa samana päivänä ja muistavansa mut sieltä! Haha ite en muista nähneeni tätä poikaa siellä koskaan (ja poikia oli vielä niin marginaalisen vähän et niihin kiinnittää vielä enemmän huomioo) mut toisaalta mun sillonen valkonen pitkä tukka toki erottukin.

No ei siinä vielä mitään, mut sit kun muutin Caliin niin mun eka miitti siellä oli San Franciscossa, kaikille sen alueen au paireille tarkotettu sellanen Amazing race tyyppinen kilpailu. Siellä meitä oli kans melkein pari sataa ja kun ekana tehtävänä oli et kun oltiin kaikki keräännytty sellaselle aukeelle niin piti kierrellä ja ettiä mahdollisimman monien eri maiden edustajien allekirjotuksia niin törmättiin tän pojan kans sielläkin ja oli niin hauska kun huomattiin toisemme niin oltiin molemmat vaan silleen "sinääää mitä sä täällä teet". Hän oli siis kans extendannu, mutta toiselle puolelle kaupunkia. Asuttiin molemmat vajaan tunnin päässä citystä, mutta eri puolilla vaan.

Eipä kulunu kauaakaan kun mä vaihdoin sit perhettä ja muutin San Franciscon toiselle puolelle. Muutaman päivän siellä asuttuani tuli yks italialainen tyttö meiän LCC ryhmästä hakemaan mua kahville ja ajettiin viereiseen kaupunkiin ja kappas, siellähän tää poika oli taas haha. Mä en edes muistanu että missä hän asu extendattuaan, mut päädyttiin sit loppujenlopuks asumaan viereisiin kaupunkeihin ja samaan kaveriporukkaan! Kuinka pieni maailma!

Kun sain ekassa perheessä työpuhelimeks ipsun, kuumotteli mua semisti elää sen kanssa koska nehän on tunnetusti aika herkästi rikki menevää sorttia. No 11 kuukautta ja 3 viikkoa mä sen kanssa selvisin, et sit tasan viikkoo ennen lähtöö mä futista pelaillessani tutustutin armaan työpuhelimeni asfalttiin. Asfaltti 1-puhelimen näyttö 0. Hostit vaan nauro mulle ja sille, et koko vuoden oon onnistunu pitään sitä niin hyvin ja sit viikkoo ennen lähtöö se tietty ottaa osumaa. Tarjouduin tietenkin korjaamaan sen ennen lähtöäni ja olin kauheen pahoillani, mutta he sano voivansa maksaa sen jos mä vaan kiikutan sen sinne korjattavaks. Niin saimme siis senkin asian kuntoon ennenko lähdin sieltä. Mut ihan oikeesti, viikkoo ennen lähtöö???

Mun vikassa perheessähän mä tein tosi paljon, arkisin lähinnä kaikki lapsiin liittyvät askareet ihan vaan siks kun vanhemmat oli niin paljon töissä. He halus kyllä sit muuten viettää mahdollisimman paljon aikaa lasten kanssa et kyse ei suinkaan ollu siitä et he ei ois halunnu olla lastensa kanssa, eli pointsit siitä! Tää kuitenkin johti sit siihen, että yhessä vaiheessa mulle esitettiin vähän erikoinen toive. Mua pyydettiin menemään alakertaan aina kun hostiskä tulee töistä jos lapset on vielä sillon hereillä. Ok???

Nojoo tää toive esitettiin siinä vaiheessa kun olin jo kertonu et aion lähtee kotiin ja to be honest, siinä vaiheessa tää ei haitannu mua pätkän vertaa, oikeesti! Sehän vaan meinas et sain hyvällä omalla tunnolla mennä omaan huoneeseeni verrattaen aikasemmin haha. Perusteluina oli siis että lapset reagoi hostiskän tulemiseen eri tavalla jos mä oon siellä (eli on mun kans eikä hostiskän kanssa). Vaikka toi oli munkin mielestä aika kummallista sinänsä, niin tossa tilanteessa niin ihania kun noi lapset olikin, niin siinä illalla mä olin kyllä saanu jo annostukseni niistä et ihan mielelläni mä vetäydyin sit taka-alalle. Ja hauskaahan tässä se on se et mä en koskaan pyrkiny mihinkään kolmas vanhempi-tyyppiseen asemaan, mä en halunnu olla heille kolmas vanhempi vaan enemmänkin isosisko vaikka he mut enemmän sellasena vanhempana ottikin.

Mut oikeesti no hard feelings! Kummallista, joo, mutta ei tossa vaiheessa enää haitannu. Jos ekassa perheessä ois käyny noin niin oisin varmaan ottanu itteeni, mutta tossa lähdön hetkillä se oli ihan se ja sama.

Vähän tohon edelliseen liittyen kävi mulla tossa vikassa perheessä parikin kertaa vähän hassusti kun lapset innostu osottamaan mulle rakkauttaan. Ekaks Sydney tuli kertomaan mulle ja äidilleen että hänpä muuten rakastaa meitä ihan saman verran. Mä sitten kysyin et onko hän nyt ihan varma, että kyllähän omia vanhempia pitäis rakastaa kaikista eniten ja hostäitikin nauro että hänestä olis kyllä mukava kuulla että häntä rakastettais eniten, mutta Sydney pysy kannassaan. Siinä me naureskeltiin hmn kanssa että on ihan ok rakastaa äitiään eniten ja että mä ymmärrän kyllä ja oon sitä mieltä kans, mutta ei, Sydney sano rakastavansa meitä yhtä paljon.

Parker taas oli antamassa iskälleen sellasta taideteosta mitkä he oli koulussa tehneet ja sopineet keskenään että Sydney antaa omansa äitille ja Parker iskälle. No, Parker kun oli sitä sit antamassa niin kuulin viereiseen huoneeseen kun tää totee iskälleen että hän kyllä itseasiassa haluis antaa sen mulle ja hetkee myöhemmin tää tuleekin sit hymy korvissa mun luo antamaan tätä taideteostaan. Olin tietenkin otettu ja kiittelin paljon, mutta hetken keskusteltuamme Parkerin kanssa tultiin sit kuitenkin siihen tulokseen et jospa se taideteos menis kuitenkin iskälle ja hän teki sit jäljennäksen mulle (koska sitä taidetta olis ollu vaikee kuljettaa Suomeen). Siis ihan supersulonenhan se oli, mut oli kauhee joutuu tollaseen tilanteeseen!

Yks niin mulle tyyppillinen keissi oli mun eka kotimatka San Franciscosta San Rafaeliin. Oltiin oltu viettämässä päivää cityssä ja mun piti sit lähtee ennen muita kotiin joten vakuutin pärjääväni ja lähin suuntaamaan kohti bussia. No siinähän kävi sit niinkin onnekkaasti et mun puhelimesta loppu akku et se siitä navigoinnista sitten! Laturia mulla ei luonnollisestikaan ollu mukana, tai oli mulla se piuha, mut en ollu muistanu ottaa sitä seinäosaa mukaan. Perus. Mun piti kävellä satamasta keskustaan mikä on sinänsä aika simppeli homma et lähinnä suoraan vaan, mut sit mites toi bussipysäkin ettiminen... Cityssä menee siis niitä busseja jotka sahaa siellä ympäri kaupunkia, mutta mä metsästin Golden Gate Transit busseja jotka menee Golden Gate Bridgen yli ja niillähän on siis omat stopit. Olin tasan kerran menny aikasemmin GGTllä - sinä aamuna kun menin cityyn. Et mun tietämys niistä ei ollu kauheen vahva, tai oikeestaan ees siitä et millä kaduilla niiden stopit on. Oikeesti kävelin varmaan melkein pari tuntia silleen semiympyrää ihmisiltä kysellen kunnes sit vihdoin jonkun bussikuskin ohjeilla pääsin oikeelle stopille. Niiden pysäkeillä kun on vaan sellanen pieni Golden Gate Transit lätkä mitä en osannu ettiä kun en tienny mitä kattoo. Et silleen.

Tän tarinatuokion lopuks kaupanpäällisiks saatte kuulla ehkä mun hauskimman vitsin ikinä!!! Tai tää oli siis senhetkisen tilanteet takia niin loistava, mut silti ehkä hauskin juttu koskaan (kunhan kuulette tän niin ymmärrätte ehkä et yleinen taso ei oo kauheen korkee). Oltiin Chicagossa viikonloppukurssilla ja siellä oli sellanen tietovisailukisailu jenkeistä. En muista tarkkaan et miten se meni, mut joukkueista aina vuorollaan tuli yks jäsen keskelle huonetta missä heitettiin muistaakseni noppaa (tai jotain) ja sit saatiin valita kategoria josta kuultiin kysymys johon nopeiten sen nopan napannu (tai jotain) sai sit vastata. Sittenko oli mun vuoro edustaa meiän tiimiä (scoregasm for the win) ja olin siinä keskellä ja yhellä mun kilpakumppanilla oli vastausvuoro kysymykseen "Mitkä on tyypillisiä kotitöitä amerikkalaisille lapsille" ja tää yritti ehdottaa et oman huoneen siivoominen, niin mähän en tunnetusti malttanu pitää suutani kiinni vaan tokasin siihen et no eiko sehän on meiän homma. Voin kertoo et osu ja uppos huoneelliseen au paireja:-D

Vein kerran yhen mun kaverin sen ekoille tindertreffeille sillä idealla et oon sit run away car jos tilanne sitä vaatis joten jäin hetkeks sit venaan siihen Starbucksin eteen missä ne näki. Olin siinä varmaan joku 10min Starbucksin eessä autossa istuen ja nauroin ehkä eniten koko puolentoista vuoden aikana:-D Se oli niiiin huvittavaa, mut lähin sit ko näin kuinka mun kaveri osotti mua kohti ikkunan läpi ja se poika moikkas mulle, yeah yeah I got the hint. Ja kerran esitin mun yhen toisen kaverin hostäitiä et se pääsis eroon sen treffikumppanista kun mä, eli sen hostäiti, käski sen tulla takas töihin hahhah.

lately something's going on

Suomessa on ollu märkää ja loskaa ja kylmä - ja vähän kivaa. Tai yllättävän vähän vähän, joku vois jopa sanoo että täällä on ihan viihdytty. Kuukausi, melkein pari itseasiassa on menny niin siivillä että hirvittää. Mut miten onnellinen mä oonkaan ollu kun ei tarvii syödä joka päivä pastaa! Mitä muuta kuuluu?

Arkea. Ja se jos joku on tehny tästä hommasta helpompaa. Normaali arki, ei mikään lapsiperheenäiti-arki niinkun viimeset puoltoista vuotta. Au pairiudesta oikeesti myös nauttineeks oon käsittämättömän onnellinen siitä, ettei elämä pyöri enää lasten ympärillä. Kuulostaa karulta, mut nyt sitä vasta tajuaa kuinka done sen homman kanssa loppupeleissä olikaan.  Ei sillä etteikö olis ikävä, tottakai on, mutta en mä takas lähtis. En ekaan vuoteen enkä tokaan.

Paluu rakkaaseen parinvuoden takaseen pikaruokabisnekseen oli yllättävän smooth vaikka oonhan mä edelleenkin ihan kujalla niistä hommista, oon pahoillani asiakkaat. Työtunnit täyttää & rytmittää kuitenkin senverran kivasti elämää et ei tässä ehdi oikein mitään muuta kun Greyn Anatomiaa. Kirjaimellisesti, mulla on ollu elämää aina noin niinkun maksimissaan kerran viikossa, ei vaan yksinkertasesti jaksa enempää. Mut oon silti nääääääääin ilonen että on töitä, ei tästä elämästä täällä muuten mitään tulis. Vaikka yllätyksekseni oon jopa tykänny painaa totakin duunia, helpottaa tätä kaikkee ajatus siitä että tää on vaan väliaikasta. Ja kun painaa vajaa 50 tuntista työviikkoo niin ei onneks ehtis edes murehtia sitä, ettei oo vielä hajuakaan et mitä sit seuraavaks. Koska oh I swear, luvassa on seuraava. Tää ei jää tähän, tää ei oo mun elämää.

Niin väärältä kun tää kuulostaakin, niin musta ei oikein tunnu miltään just nyt. En edelleenkään ratkee riemusta koska oon Suomessa mutta en hajoile ikäväänkään. En pelkää/jännitä/stressaa/oota superinnoissani tulevaa koska mulla ei oo hajuakaan et mitä se tulee olemaan. Okei ootan kyllä et selviäis vähän et mitä se vois olla niin sit vois alkaa palloileen noiden edellämainittujen tunnetilojen välillä vähän aktiivisemmin. Tällä hetkellä mä vaan oon. En silleen maanis-depressiivisesti vaan oon enemmänkin vaan tällasessa välivaiheessa. Oottelemassa. Vieläkään en oikein tiiä et miten päin tässä pitäis olla, mut kunhan jaloillaan pysyy. Niin monella tasolla nauttien tänhetkisen elämän ykstoikkosuudesta ja omasta vapaudesta, omasta tilasta ja omasta elämästä. Joo ja auringosta viimeaikoina kans.

Yks suurimpia muutoksia mitä toi keissi toi mukanaan oli ehdottomasti se, että en hetkahda hirveen herkästi. Asiat joita aikasemmin stressasin, jännitin, obsessoin, yliajattelin ja pidin isoina juttuina ei tunnu nykyään miltään. Perspektiiviä. Kaiken tän jälkeen en aio antaa oikeesti pienten asioiden vaivata, eikä sitä oo ees tarvinnu päättää.

Oman äidinkielen puhuminen ei luonnollisestikaan oo ollu mikään ongelma eikä oikeestaan oo edes tuntunu sen kummallisemmalta, mutta jo muutaman minuutin mittasen asiakaspalvelutilanteen jäljiltä mun aivot kääntyy automaattisesti englanniks ja yritän palvella seuraaviakin enkuiks. Kyllä, oon tervehtiny suomalaisia useemman kerran englanniks. Ja vaihtanu kieltä kolleegoille puhuessa. Puhumattakaan siitä että jälkeenpäin aattelen enkuks aina jonkin aikaa. Ja jostain syystä lasken kakskytsenttiset aina tällä kauniimmalla kielellä kans? Kaupankassoilla haluisin huikata et have a good one lähtiessäni mut suomennettuna se kuulostaa jo päässäkin niin naurettavalta et en oo vielä ees yrittäny.

Ei mua haittaa olla Suomessa vaikka pidemmän päälle ja vastasuutta ajatellenkin en haluis elää näin tällasta ihan okjeessemi-elämää. Mut just tässä ja nyt tää käy tän hetken isompaa kuvaa katellen. Oon onnekas mut varsinaiseen kokonaisvaltaiseen onnellisuuteen on vielä matkaa, enkä uskokaan että sitä löytyy täältä. Täällä on kivaa, ei onnee. Mut se riittää nyt. Viihdyn tummemmassa tukassa, duunissa & isoissa kaulahuiveissa ja jään venaileen suunnitelmia.