lately something's going on

Suomessa on ollu märkää ja loskaa ja kylmä - ja vähän kivaa. Tai yllättävän vähän vähän, joku vois jopa sanoo että täällä on ihan viihdytty. Kuukausi, melkein pari itseasiassa on menny niin siivillä että hirvittää. Mut miten onnellinen mä oonkaan ollu kun ei tarvii syödä joka päivä pastaa! Mitä muuta kuuluu?

Arkea. Ja se jos joku on tehny tästä hommasta helpompaa. Normaali arki, ei mikään lapsiperheenäiti-arki niinkun viimeset puoltoista vuotta. Au pairiudesta oikeesti myös nauttineeks oon käsittämättömän onnellinen siitä, ettei elämä pyöri enää lasten ympärillä. Kuulostaa karulta, mut nyt sitä vasta tajuaa kuinka done sen homman kanssa loppupeleissä olikaan.  Ei sillä etteikö olis ikävä, tottakai on, mutta en mä takas lähtis. En ekaan vuoteen enkä tokaan.

Paluu rakkaaseen parinvuoden takaseen pikaruokabisnekseen oli yllättävän smooth vaikka oonhan mä edelleenkin ihan kujalla niistä hommista, oon pahoillani asiakkaat. Työtunnit täyttää & rytmittää kuitenkin senverran kivasti elämää et ei tässä ehdi oikein mitään muuta kun Greyn Anatomiaa. Kirjaimellisesti, mulla on ollu elämää aina noin niinkun maksimissaan kerran viikossa, ei vaan yksinkertasesti jaksa enempää. Mut oon silti nääääääääin ilonen että on töitä, ei tästä elämästä täällä muuten mitään tulis. Vaikka yllätyksekseni oon jopa tykänny painaa totakin duunia, helpottaa tätä kaikkee ajatus siitä että tää on vaan väliaikasta. Ja kun painaa vajaa 50 tuntista työviikkoo niin ei onneks ehtis edes murehtia sitä, ettei oo vielä hajuakaan et mitä sit seuraavaks. Koska oh I swear, luvassa on seuraava. Tää ei jää tähän, tää ei oo mun elämää.

Niin väärältä kun tää kuulostaakin, niin musta ei oikein tunnu miltään just nyt. En edelleenkään ratkee riemusta koska oon Suomessa mutta en hajoile ikäväänkään. En pelkää/jännitä/stressaa/oota superinnoissani tulevaa koska mulla ei oo hajuakaan et mitä se tulee olemaan. Okei ootan kyllä et selviäis vähän et mitä se vois olla niin sit vois alkaa palloileen noiden edellämainittujen tunnetilojen välillä vähän aktiivisemmin. Tällä hetkellä mä vaan oon. En silleen maanis-depressiivisesti vaan oon enemmänkin vaan tällasessa välivaiheessa. Oottelemassa. Vieläkään en oikein tiiä et miten päin tässä pitäis olla, mut kunhan jaloillaan pysyy. Niin monella tasolla nauttien tänhetkisen elämän ykstoikkosuudesta ja omasta vapaudesta, omasta tilasta ja omasta elämästä. Joo ja auringosta viimeaikoina kans.

Yks suurimpia muutoksia mitä toi keissi toi mukanaan oli ehdottomasti se, että en hetkahda hirveen herkästi. Asiat joita aikasemmin stressasin, jännitin, obsessoin, yliajattelin ja pidin isoina juttuina ei tunnu nykyään miltään. Perspektiiviä. Kaiken tän jälkeen en aio antaa oikeesti pienten asioiden vaivata, eikä sitä oo ees tarvinnu päättää.

Oman äidinkielen puhuminen ei luonnollisestikaan oo ollu mikään ongelma eikä oikeestaan oo edes tuntunu sen kummallisemmalta, mutta jo muutaman minuutin mittasen asiakaspalvelutilanteen jäljiltä mun aivot kääntyy automaattisesti englanniks ja yritän palvella seuraaviakin enkuiks. Kyllä, oon tervehtiny suomalaisia useemman kerran englanniks. Ja vaihtanu kieltä kolleegoille puhuessa. Puhumattakaan siitä että jälkeenpäin aattelen enkuks aina jonkin aikaa. Ja jostain syystä lasken kakskytsenttiset aina tällä kauniimmalla kielellä kans? Kaupankassoilla haluisin huikata et have a good one lähtiessäni mut suomennettuna se kuulostaa jo päässäkin niin naurettavalta et en oo vielä ees yrittäny.

Ei mua haittaa olla Suomessa vaikka pidemmän päälle ja vastasuutta ajatellenkin en haluis elää näin tällasta ihan okjeessemi-elämää. Mut just tässä ja nyt tää käy tän hetken isompaa kuvaa katellen. Oon onnekas mut varsinaiseen kokonaisvaltaiseen onnellisuuteen on vielä matkaa, enkä uskokaan että sitä löytyy täältä. Täällä on kivaa, ei onnee. Mut se riittää nyt. Viihdyn tummemmassa tukassa, duunissa & isoissa kaulahuiveissa ja jään venaileen suunnitelmia.