I swear I lived

Kurpitsahommia once again // kengurun kans // mun asun koko perheelle sopiva versio haha. Kyä te nää jenkkiasut varmaanki tiiätte, piti vähän kursii tota yläosaa kokoon ja heittää legginssii päälle et kehtas lähtee lasten kans // jengi oli vähän panostanu trick or treattiä varten

Kerjäyskierroksella // ei yhtään huonommat koulumatkamaisemat (ei kyllä haikata joka päivä vaan ajellaan yleensä kouluun) // ekat red cup starbucksit // christmas tree-goals

Nättiiii // erehdyppä piirtään jotain lasten kans niin et enää muuta voikaan tehä  // gotta love 'em red leaves, miksei Suomes oo? // perus aupparihommii

Pumpkin spice everything. Joojoo mukaanlukien puurot, ei kyllä ollu erityisen ihmeellistä // Greyn anatomiat menossa // tullu pariin otteeseen köröteltyä tänkin sillan yli // itskujen kans

Literally pretty early mornings. Ei sillä et paljoo ihailisin maisemia aamusin koska silmien pitäis olla auki sitä varten, mun zombie mode ei meinaa huomaa semmosia // vähä citys vähä // en valita tämmösestä syksystä // Parkyyy, my main guy

Issy jätti mulle toppaliivin ja tilanne sen käytön kanssa on lievästi sanottuna riistäytyny käsistä // discovery museum // mä, noi ja Golden Gate bridge // jotkut on vähän koukussa muumeihin

Pelkkäälovee // typical au pair night: kokkailuu ja leffaa // $1 froyo // tekemässä läksyjä eli lähinnä ihan kaikkee muuta paitsi ite läksyjä. Opetan vissiin lapsia pahoille tavoille, huuups

Froyolo // ei oo huonoi nää lenkkimaisematkaan täällä. Saatoin kiivetä puuhun ihaileen niitä.. // heittämättä parasta suklaata mitä 'murica tarjoo! Maistakaa jos mahollista, $1.09 ilman veroja @ Target // fav italians

Kerättiin ittemme yhteislaulettuamme high school musikaaleja läpi (no shame) ja mentiin ihmisten ilmoille syömään // siittä vähän vaparii lapsille // starbucks vainoaa, ei jätä rauhaan ees kotona // work looks

Workout looks // blogi saa vaan tän "ennen" kuvan, paiston jälkeen banskuletut ei enää näyttäny ihan tältä... // target-matkalta // tarviiko ees kertoo paljon jakso kiinnostella

Beautiful SF by night // haikkaamassa lasten kans // vähän pidempää päivää // löysin itteni Novatosta. Otin selfieitä kun ootin Uberii.

Suamalaisten kans Ikeassa // team b&w roshe run // meltedin burgerii bataattiranuilla obvs // yks hauskimmista ja övereimmistä (vip) illoista ikinä. Never again tho

Vähän dinnerii bussissa // tiluksia ihailemassa // suomen syksyissä eläneenä arvostan tätä aurinkoo // täs me vaa, seura tekee kai kaltaisekseen

Marraskuiset lenkkisäät, hyvin pärjää topissa// saatin auringonsäteet kiinni kun oltiin menossa kouluun // on ihan ok syödä froyoo lounaaks eiksje // nää on näitä

Kuvatekstinä snäpissä oli "elämänhallinta 5/5" ahhahh yeah right like 5mins/5mins // perjantaita kera sushin ja netflixin jne // duuneis // ei lisättävää

Ok 9 raitapaitaa ja 8 valkosta t-paitaa, eikkaisiinä // en kans tiiä // haluaisin kiittää kaikkia jotka ovat tehneet tämän kaiken minulle mahdolliseksi; host perheitäni jotka ovat aina olleet minulle suotuisampaakin suotuisempia olosuhteista riippumatta, tovereitani joiden viesteihin hädintuskin vastaan (olen pahoillani) sekä erityisesti joukkoja kotona ymmärryksestä kaikkea kohtaan. Suurin ja nöyrin kiitokseni. // eilisen safkailua eli perinteisesti kalkkunaa, perunamuussia, bataattimuussia ja semmosta, maistu liiankin hyvin..

Oltiin näiden kaveriperheellä viettämässä kiitospäivää ja siellä oli niiin kivan näköstä // siellä oli myös pari muuta aupparia joiden kanssa me päästiin lapsia pakoon katteleen train wreckiä // piti lähtee kokeen black friday yölliseenkin aikaan kun viime vuonna pääsin vaan päivällä // ja se oli pettymys. Meiän mallilla ei ollu ketään eikä mitään, oikeesti! Ei mitään hyviä diilejä eikä ihmisjoukkoja: en ostanu mitään. Se siitä.

Olemassaolon kriisi

Yks syy radiohiljasuuden syvyyteen on ehdottomasti se, että ehkä ekaa kertaa ikinä mä en oikein tiiä miten pukisin pään liikehdintää sanoiks. Ja vaikka onnistuisinkin kutomaan kaikki ajatuksenpätkät yhteen, niin silti ei oo takuita että kukaan oikeestaan ymmärtäis koska seilaan itekin niin kaukana ulapalla, mut koitetaan.

Tän tokan vuoden aikana mä en jotenkin oo osannu olla. Oon puun ja kuoren välissä: viime vuoden & kotiinpaluun. Siltä tää tuntuu, en osaa olla täällä koska mietin liikaa joko edellistä vuotta tai sitä kun pitää palata kotiin. Molemmat tuntuu olevan ihan liian lähellä, alan nyt vasta kunnolla päästämään irti viime vuodesta - ja Suomeen paluuseen on enää seitsemisen kuukautta. Puoli vuottahan on pitkä aika tavalliselle kuolevaiselle, mutta tässä tilanteessa se tuntuu lähinnä muutamalta silmänräpäykseltä. Ja mä en oikeestaan tiiä mitä mä niiden räpäyksien aikana haluisin tapahtuvan, puhumattakaan et mitäs sitten kun se silmä on oikeesti auki?

Tavallaan ahdistaa että aikaa on vaan seitsemän kuukautta, ehdinkö tehä&kokee tarpeeks? Vaikka mulla ei ookkaan kiveen kirjotettuja suunnitelmia joiden toteuttamatta jättämistä itkisin lopun ikääni, niin kerran kun täällä ollaan niin en haluis heittää tilaisuutta hukkaankaan vaikka pääseehän tänne takasinkin. Mutta kuten sanottu, aikaahan on vielä puolikkaan vuoden verran ja vähän enemmänkin. Vaikka just siinä yks tän pienimuotosen kriiseilyn ydin piileekin: aikaahan tavallaan olis mutta mitään varmuutta tän perheen - eli mun - majapaikasta pidemällä tähtäimellä ei juurikaan oo. Muuttohommat on aikalailla samassa pisteessä kun mun tänne muuttaessa: lähinnä siis ajatuksen tasolla. Tai siis talo on edelleen kaupan (kiinnostuneita, anyone?) ja uus ois hakusessa, mutta kumpaankaan suuntaan ei oo juuri mitään muutosta missään. Katellaan. Mutta kun mun pitäis vähän katella et mitä mä haluan/aion/voisin tehä ajan käydessä vähiin! Pikkuhiljaa pitäis ainakin alkaa pläänäileen ens kesän matkustuskuukautta, mutta siihen nyt ei näiden kuvioiden pitäis sen suuremmin vaikuttaa. Muiden suunnitelmien tekemistähän tää tilanne hankaloittaa aika tehokkaasti kun ei oo ees varmuutta että missä vietetään joulua.

Jos vietetään. Tai siis jos mä vietän, koska tänä vuonna ei jaksa joulu innostaa sit yhtään. Ja yleensä mä oon aina niiiin joulufiiliksissä ja nyt aina kun törmään johonkin jouluun liittyvään niin oon vaan silleen EI. Koko jouluasian suhteen mä oon ihan jossain kieltämis-vaihteessa koska tällä hetkellä kaikkein eniten mua huvittais olla kotona Suomessa jouluna, mutta extendausviisumin kanssa kun ei hirveesti kannata maasta poistua mikäli mielii palata niin se ei oo millään tasolla edes vaihtoehto. Ja jenkkijoulun mä jo koin, ihan huolella, joten haluisin vaan skipata koko roskan. Oisin suunnitellu itelleni jonkinlaisen porsaanreiän joulunvieton varalle mutta kun en tiiä että mistä karata. Täällä on väläytelty Oregonia ja East Coastia, mutta mitään ei oo vielä päätetty. Mutta ihan varmasti jatkan suunnitelmien punomista niin kauan kun pystyn, ehkä mä jotain saan vielä aikaseks.

Nyt kun on maaginen ja melko ennenkuulumaton "Suomi" ja "huvittais olla"  yhdistelmä mainittu niin sukelletaas seuraavaks vähän mun Suomiajatuksiin. Koska tällä hetkellä mua vähän kiinnostais olla jo kotona. Tai no, rehellisyyden nimissä ei mua Suomessa oleminen edelleenkään viehätä mutta ei oo tää au pairin hommakaan pidemmän päälle todellakaan se mitä mä haluan elämälläni tehä. Nyt on vähän tullu sellanen ekskusemuaaaa mitä mä oikein teen fiilis kun kahenkympin kriisi vissiin iskee sekin päin pläsiä kun on tajunnu mitä monet muut saman ikäset tekee/on saavuttanu. Ja et millasta elämää ne elää, koska itestä tuntui et puolet tän hetkisestä ajastani oon kotiäiti ja puolet esiteini. Enkä haluis olla kumpaakaan.

Let's clear this out: täällä tää mun työ on tosi kokonaisvaltasta ja enemmän tällasta "yksi vanhemmista"-tyyppistä, sillä mä oon käytännössä töissä koko sen ajan kun lapset on hereillä & kotona. Oon herättämässä aamulla, kuskaamassa kouluun ja kotiin, teen ruokaa, siivoon, pesen pyykkiä ja huolehdin vaatteista sekä tavaroista ja kylvyistä - ja laitan nukkumaan. Toisinaan hoidan koko rumban yksin, toisinaan kokonaan tai osittain hostien kanssa. Eikä se työmääränä tunnu millään tavalla ylivoimaselta vaikka paljon tuleekin tehtyä, hassulta vaan että mä oon vastuussa niin monista, lähinnä kaikista lapsiin liittyvistä asioista viitenä päivänä viikossa. En missään nimessä siis valita, siitähän mulle maksetaan, mutta tuntuu vaan tosi oudolta koska en oo yhtään tottunu tällaseen järjestelyyn. Ja to be honest, mä nyt en ehkä ensisijasesti haluis olla "yks vanhemmista", koska no, jos haluisin olla vanhempi niin hankkisin lapsia, mutta kyllähän tätä nyt vielä muutaman kuukauden pyörittää. Ainakin on pläkkiä selvempää et au pairin hommat kun on taputeltu niin tää ottaa kyllä etäisyyttä tällä vuosituhannella syntyneisiin ja lopettaa kotileikit.  Eli toisinsanoen töissä odotetaan täyttä aikuisuutta, mutta toisten kotona asuessa vapaa-ajalla mennään niin paljon muiden ehdoilla ja säännöillä että olo on kun 15-vuotiaalla. Ja näin sanoo tyyppi joka muutti tänne suoraan iskän hoteista ja jolla ei täälläkään oo kotiintuloaikoja tai sen kummempia olemisen säännöstelyjä muutenkaan, mutta silti. Ja paikallinen alaikäsyys korostaa entisestään ikäkriisiä, koska fiilis on toisinaan sama kun muutamia vuosia takaperin Suomessa vaikka ainahan hätä keinot keksii.

Ei sillä että helppoohan tää on kun mikä: ei tarvii paljon vaivata päätään asumiskustannuksilla tai ruuan hankkimisella, sen kun syö mitä kaapista löytyy ja hihkasee hostäidille kun autossa ei oo bensaa, mutta sen takia musta vähän tuntuukin siltä et junnaan paikallani. Jotenkin tää elämä tuntuu niin samanlaiselta kun sillon kun oli vaikka lukiossa: koulun sijaan tulee vaan äiteiltyä päivät pitkät. Mä en jotenkin koe yhtään olevani aikuinen. Ei sillä et parikymppiset kauheen aikuisia oikeesti oliskaan, asu ne missä vaan, mutta silti mulla on ihan sellanen about 17-vuotias olo. Eli toisinsanoen tunnen sit kai olevani teiniäiti, ei ihan se mitä mä ekana elämässäni oisin halunnu saavuttaa... Onneks elän tätä teiniäitielämää max 45h/vk ja enää 7kk joten enköhän mä selviä. Mutta tässä on kyllä ihan tarpeeks tätä lajia, just saying...

Ja myös tän ikäkriisin asian takia tuntuu niin oudolta palata Suomeen, koska sen lisäks et oon yksinkertasesti ihan eri elämäntilanteessa lähinnä kaikkien oman ikästen kanssa (muut opiskelee, on töissä, asuu omillaan jne.) niin myös se että oon eläny ihan eri elämää täällä on hämmentävää. Kun musta ei todellakaan tunnu että kun palaisin Suomeen niin jatkaisin vaan Suomielämää siitä mihin se jäi, koska ei mulla oikeestaan oo mitään mistä jatkaa. Lähin aikalailla kun yks elämänvaihe, lukio, oli saatu kunnialla tai vähemmän kunnialla päätökseen et musta ennemminkin tuntuu siltä et oon taas alottamassa alusta kun tuun kotiin, koska en luonnollisesti voi jatkaa tän elämänkään elämistä. Mut se on jännä et miten se tulee toimimaan, koska melkein kaks vuotta on pitkä aika. Mä oon tottunu ihan erilaiseen elämään ja myös elämään eri tavalla. Mä en edes aio alkaa paasaamaan että kuinka paljon oisin muuttunu täällä au pair vuosieni kasvattamana ja mitä näitä kliseitä nyt on, mutta oli kyseessä sit "maassa maan tavalla" tyyppinen tapaus tai pitkäaikasempi toimintatapoja muuttanu ilmiö  niin onhan se ihan fakta et täällä tulee oltua eri tavalla, erilainenkin enemmän tai vähemmän. Mut sitä en tosiaan tiiä et onko paluu samalla instant takasinheitto kaikkeen vanhaan vai kuinka syvälle tää elämä onkaan ehtiny iskostua. Ja tän asiaa itse kokemattomien korvaan maailman typerimmältä kuulostavan kliseen mä allekirjotan täysin; kukaan Suomessa ei oikeesti tiiä millasta tää on, tai on ollu. 

Oon muistaakseni täälläkin joskus sanonu sitä et mä ite en koe että au pairiks lähtö olis niin rohkeeta mitä monet hehkuttaa. Toki toiselle puolelle maata muuttaminen ketään tuntematta ei oo mikään pikkujuttu, tai se että muutat tosta vaan tuntemattomille ihmisille asumaan, mutta loppupeleissä tää on aika turvattua ja tasasta hommaa. Kämpästä tai ruoasta ei tarvii huolehtia, joka viikko saat vajaat $200, aina löytyy toisia au paireja ympäriltä, sulla on taho mihin voit valittaa ja jonne voit olla yhteydessä jos on kysyttävää/ongelmia - ja aina voi lähtee takasin kotiin. Tietenkään aina perhe ei kohtele kun kukkaa kämmenellä, on rankkaa asua toisten kotona, tuntipalkka on about neljä dollaria ja kaikki läheiset on toisella puolella maailmaa, mutta "ihan oikee" elämä ei oo kyllä ihan näin helppoo. Kaikki ei tietenkään koe tätä samalla tavalla, mutta mua jännittää ehkä enemmän tulla takasin. Täällä on niin helppo vaan olla ja tehä työnsä, elämänrytmi on kaikessa tylsyydessään sen vuoden tai parin ajan naurettavan yksinkertanen. Jotkut varmasti pärskii partaansa että eipä oo aina ihan noin helppoo miltä mä annan sen vaikuttaa, mutta mun mielestä sen oikeestaan kuuluis olla ja jos ei oo, niin pitäis pystyä tekemään asialle jotain kun se on kuitenkin tehty aika helpoks. Mä en ainakaan lähteny tänne kituuttamaan, et mun asenne lähinnä kaikkee kohtaan on että jos ei toimi, niin asialle pitää tehä jotain, ei ne asiat siitä surkuttelemalla parane. 

Enkä mä silti missään nimessä koe että olis ollu huono vaihtoehto lähtee au pairiks tai jäädä pidemmäks aikaa. Loppupeleissä tää on kokemuksena kuitenkin aika ainutlaatunen ja ihan tottahan se on että sitä "oikeeta" aikuisten elämää on edessä noin niinkun koko loppuelämän verran, et ei kai parane valittaa että sai pari extravuotta helppoo elämää. Ainakin osaa sit ehkä nauttia entistä enemmän tulevista vuosista jotka toivottavasti ei pidä sisällään yhtä tiivistä yhteistyötä ja -eloa lasten kanssa. Ja vaikka mä en sinänsä oo pitäny tätä ainakaan mun kohalla minkäänlaisena mullistavana, kasvattavana kokemuksena, niin on sekin jo jotain että pidän täällä täyspäiväsesti kahta viisvuotiasta elossa, hyvällä menestyksellä jopa! Ja vaikka myönnän vähän kaipaavani sellasta perinteisesti tavanomaisempaa parikymppisen elämää (lue: lapsetonta), niin nää kaksoset täällä on kyllä ihan pelkkää lovee. Ei sillä ettenkö ois tykänny ekoistakin lapsista tosi paljon ja ikävöis niitä vieläkin, mutta nää kaks täällä on kyllä sellasia kivojen lapsien prototyyppejä et oikein mielelläni mä oon näiden kanssa vielä puoli vuotta. Mun kriisit ei liitykään kyllä millään tavalla näihin lapsiin tai tähän perheeseen, vaan siihen että toisille ei vaan riitä mikään vaan vaikka 15kk aikana on elämä menny uusiks jo kolme kertaa niin sitä silti vaan haaveilee jo seuraavasta etapista.

Pitäis nyt vaan saada pää pysymään tässä touhussa eikä kokoajan karata tulevaan tai viime vuoteen. Pitäis. As always. 

5.11 & 12.11

Tällä kertaa luvassa on vähän tällanen Dear Diary-tyyppinen sotku kun oon kirjottanu osan viime viikolla (enkä millään jaksanu tehä loppuun & julkasta) ja osan nyt tänään, mutta eiköhän tästä jotain tolkkua kuitenkin saa.

5/11 Ma en todellakaan tieda etta mista ma alottaisin. Ikavasta kai kun en tunnu paasevan siita millaan yli enka ympari. Tai ehka sittenkin siita etta taalla on kaikki ihan superhyvin vielakin ja tykkaan olla taalla tosi paljon, mutta sen takia tuntuukin niin kummalliselta etta tavallaan kaipaan kokoajan muualle. Tai en muualle, mutta muita paikkoja, jos ymmarratte tan hiuksenhienoja hiuksia halkovan eron. Mulla on niin kova ikava Virginiaan ettei ikina. Ma kun kuvittelin etta lahteminen olis ihan no biggie kun Suomen jattaminen ei lahinna tuntunu missaan, mutta miten vaarassa sita voikaan ihminen olla. Sitten ma olin suhteellisen vakuuttunu etta ikavointi johtu siita etta San Mateo ei sit ollukaan The place to be, mutta taalla mulla ei nokan koputtamista lahinna mihinkaan ja silti Virginia kummittelee mun mielessa (ja unissa) kokofreakingajan. Ihan oikeesti tallastako taa nyt sit tulee aina olemaan?

Ois kuvitellu etta kaikki uudet jutut pitaa ajatukset muualla, mut nooope. I mean kaikki taa viimeaikanen ajatustoiminta kavis paljon enemman mun jarkeen jos taa tyo ei nappais, lapset ois kamalia, hostit orjuuttais ja nyhvaisin taalla kaiket paivat yksinani enka vielakaan tuntis taalta ketaan. Mutta kun ei. Lapset on maailman sulosimpia & tottelee ja toimii kun unelma, paivat on aika pitkia mutta tyo itessaan on tosi rentoa, hostit on edelleen tosi kivoja ja niiden kans tulee jatkuvasta jaatya suusta kiinni kun kokoajan on kaikkee juteltavaa, oon loytany ihan parhaita italialaisia - ja toki muitakin taalta meilta pain-  ja kaiken kukkuraks meilla on siis vielakin taa edellinen auppari taalla ja on ollu hirveen kiva hengailla Issyn kans ja teha kaikki tyot yhessa. Taalla kuulkaa aurinko paistaa ja lampotilat huitelee parinkympin tienoilla. Niin ja ma oon tosiaan siella kauan haaveillussa Californiassa niinkun monta kertaa itelleni joudun aina muistuttamaan. Mitaan valittamista ei siis oikeestaan oo, mita nyt voisin skipata tan muuttoepaselvyysasian ja mahdolliset sita seuraavat muuttohardellit, mutta rautalangasta vaannettyna taalla on siis parempi kun hyva.  Ja silti ikava on suurempi kun kova.

Oon myos onnistunu kehittamaan tahan kaveriks jonkinasteisen suomikoti-ikavankin esiasteen mita mulla ei naiden 14 kuukauden aikana oo oikeestaan koskaan ollu mika on ollu ihan mielenkiintosta myoskin. Asiaa ei valttamatta auttanu ihan alyttomasti et sain viikonloppuna cityyn tyomatkalle tulleen vieraan kotoo (ja kaikkia suomijuttuja) mutta oli miten oli, niin oli kylla kiva taas kuulemaan kotijuttuja muutakin kun snapchatin valityksella. Ja taa jonkinmoinen koti-ikava on oikeestaan viela kummallisempi kun Virginia-ikava, koska ma tavallaan tykkaan fiilistella Suomee ja kotia ihan sikana, mutta en oikeesti haluis menna takasin. Ma en oikeestaan tunne kuuluvani tanne, niinkun jenkkeihin ylipaataan, mutta ei toi Suomikaan kauheen vakuuttavasti kylla huuda mun nimee... 

Ja niin oudolta kun taa kaikki kuulostaakin, niin en ma haluis siis lahtee taalta yhtaan mihinkaan. En tiia et enko ma vaan osaa olla vai mika tassa (mussa) on vikana, mutta tasan yhta paljon kun ma ikavoinkin lahinna kaikkee niin yhta paljon ma tykkaan kaikesta taalla. Ehka taa on vaan joku ohimeneva vaihe, ehka ma en vaan tiia miten pain olisin kun mun au pair-urasta on menny jo 2/3 osaa tai ehka mun on vaan opittava elamaan tan kanssa. En tiia, mutta ma jatkan itteni pitamista kiireisena ja koitan nauttia, koska siihen mun pitais keskittya eika ikavaan. 

Smoothisti siirtykaamme viela tahan loppuun muihin aiheisiin: Viime viikonloppu halloweeneineen ja Suomi-vieraineen oli huikeee! Perjantaina me kaiverettiin kurpitsoja taalla kotona lasten kanssa ja illan ma kaytin kauneuttani hoitaen ja Paiville skypeillen koska lauantaina herasin aikasin, otin bussin cityyn ja vietin paivan Suomiseurassa jonka jalkeen hurautin bussilla tanne kiskasemaan halloween-asun paalle koska illan hamartyessa me lahettiin trick or treat- kierrokselle. Karkkisaaliin kanssa kotiuduttuamme lahin ma melkein samalla ovenavauksella kun me suunnattiin italialaisten kanssa Berkeleyhin frat-partyihin ja siella huudeilla me sit viihdyttiinkin pitkalle aamuyohon asti. Sunnuntaina herattyani lasten tultua infoomaan etta meilla on naytto kerasin ma itteni ja huoneeni kasaan ja autoin Candy Fairya valkkaamaan lapsille lahjat vastineeks halloween-karkeista jonka jalkeen saatiin tanne meille lisaa Suomalaista verta (ja karkkia) illan ajaks. Hyyyvin kiireinen mutta hyva viikonloppu! Ei tanne muuten mitaan sen kummempaa kuulu, hyvveee vaan!

12/11 Uus viikko, uudet kuviot! Miten paljon ehtiikään fiilikset muuttua viikon aikana, tällä kertaa onneks vaan parempaan suuntaan. Viime viikolla oli tosi outoo kun Issy lähti takas ausseihin ja musta tuli virallisesti näiden main au pair. Lapset on ottanu tän yllättävän hyvin vaikka toki niille oli kova pala kun vahdin vaihto kävi, mutta varmasti helpotti et olin kuitenkin siinä vaiheessa ollu täällä jo kuukauden. Ja mun viime viikkoset ikäväfiilikset kaikkos viimestään viikonlopun aikana kun lähettiin perjantai-illaks italialaisten kanssa cityyn, kokkailtiin lauantaina tyttöjen kanssa dinneriä ja koomattiin&syötiin ulkona italialaisten kanssa sunnuntaina. Ja toki viime viikolla oli koti ja Virginia ihan eri tavalla mielessä kun Issy oli lähössä ja puhuttiin paljon tietty kotiinpaluusta ja kaikesta niin alko itekin väkisinkin miettimään kaikkee sellasta, mut nyt oon ihan back to this life. 

Tää viikko on rullannu tosi nopeesti etiäppäin, duunia tehden lähinnä. Viikonlopulta kertyneiden univelkojen ansiosta menin maanantaina ysin jälkeen nukkumaan, tiistaina kympin maissa ja eilen aikaistetun vapauden kunniaks mentiin froyolle suomalaisittain niin heittäydyin villiks ja aloin nukkumaan joskus yhentoista maissa. Huhhuh. Eilen oli siis veterans day eli lapsilla ei ollu koulua joten kiikutin lapset aamuks puistoon ja iltapäiväks discovery museoon. Illalla meinasin valittaa pitkää päivää ja väsymystä about 11h päivän jälkeen, mut sit laskeskelin vähän ja tajusin et niin joo mähän teen normistikin about 9h töitä päivässä et eipä toi tuntimäärällisesti paljoo eroo, mutta tuntu ihan erilaiselta kun ei ollu tätä muutamien tuntien breikkiä kun lapset on koulussa. Et semmosta, palaillaan toivottavasti pian!