Olemassaolon kriisi

Yks syy radiohiljasuuden syvyyteen on ehdottomasti se, että ehkä ekaa kertaa ikinä mä en oikein tiiä miten pukisin pään liikehdintää sanoiks. Ja vaikka onnistuisinkin kutomaan kaikki ajatuksenpätkät yhteen, niin silti ei oo takuita että kukaan oikeestaan ymmärtäis koska seilaan itekin niin kaukana ulapalla, mut koitetaan.

Tän tokan vuoden aikana mä en jotenkin oo osannu olla. Oon puun ja kuoren välissä: viime vuoden & kotiinpaluun. Siltä tää tuntuu, en osaa olla täällä koska mietin liikaa joko edellistä vuotta tai sitä kun pitää palata kotiin. Molemmat tuntuu olevan ihan liian lähellä, alan nyt vasta kunnolla päästämään irti viime vuodesta - ja Suomeen paluuseen on enää seitsemisen kuukautta. Puoli vuottahan on pitkä aika tavalliselle kuolevaiselle, mutta tässä tilanteessa se tuntuu lähinnä muutamalta silmänräpäykseltä. Ja mä en oikeestaan tiiä mitä mä niiden räpäyksien aikana haluisin tapahtuvan, puhumattakaan et mitäs sitten kun se silmä on oikeesti auki?

Tavallaan ahdistaa että aikaa on vaan seitsemän kuukautta, ehdinkö tehä&kokee tarpeeks? Vaikka mulla ei ookkaan kiveen kirjotettuja suunnitelmia joiden toteuttamatta jättämistä itkisin lopun ikääni, niin kerran kun täällä ollaan niin en haluis heittää tilaisuutta hukkaankaan vaikka pääseehän tänne takasinkin. Mutta kuten sanottu, aikaahan on vielä puolikkaan vuoden verran ja vähän enemmänkin. Vaikka just siinä yks tän pienimuotosen kriiseilyn ydin piileekin: aikaahan tavallaan olis mutta mitään varmuutta tän perheen - eli mun - majapaikasta pidemällä tähtäimellä ei juurikaan oo. Muuttohommat on aikalailla samassa pisteessä kun mun tänne muuttaessa: lähinnä siis ajatuksen tasolla. Tai siis talo on edelleen kaupan (kiinnostuneita, anyone?) ja uus ois hakusessa, mutta kumpaankaan suuntaan ei oo juuri mitään muutosta missään. Katellaan. Mutta kun mun pitäis vähän katella et mitä mä haluan/aion/voisin tehä ajan käydessä vähiin! Pikkuhiljaa pitäis ainakin alkaa pläänäileen ens kesän matkustuskuukautta, mutta siihen nyt ei näiden kuvioiden pitäis sen suuremmin vaikuttaa. Muiden suunnitelmien tekemistähän tää tilanne hankaloittaa aika tehokkaasti kun ei oo ees varmuutta että missä vietetään joulua.

Jos vietetään. Tai siis jos mä vietän, koska tänä vuonna ei jaksa joulu innostaa sit yhtään. Ja yleensä mä oon aina niiiin joulufiiliksissä ja nyt aina kun törmään johonkin jouluun liittyvään niin oon vaan silleen EI. Koko jouluasian suhteen mä oon ihan jossain kieltämis-vaihteessa koska tällä hetkellä kaikkein eniten mua huvittais olla kotona Suomessa jouluna, mutta extendausviisumin kanssa kun ei hirveesti kannata maasta poistua mikäli mielii palata niin se ei oo millään tasolla edes vaihtoehto. Ja jenkkijoulun mä jo koin, ihan huolella, joten haluisin vaan skipata koko roskan. Oisin suunnitellu itelleni jonkinlaisen porsaanreiän joulunvieton varalle mutta kun en tiiä että mistä karata. Täällä on väläytelty Oregonia ja East Coastia, mutta mitään ei oo vielä päätetty. Mutta ihan varmasti jatkan suunnitelmien punomista niin kauan kun pystyn, ehkä mä jotain saan vielä aikaseks.

Nyt kun on maaginen ja melko ennenkuulumaton "Suomi" ja "huvittais olla"  yhdistelmä mainittu niin sukelletaas seuraavaks vähän mun Suomiajatuksiin. Koska tällä hetkellä mua vähän kiinnostais olla jo kotona. Tai no, rehellisyyden nimissä ei mua Suomessa oleminen edelleenkään viehätä mutta ei oo tää au pairin hommakaan pidemmän päälle todellakaan se mitä mä haluan elämälläni tehä. Nyt on vähän tullu sellanen ekskusemuaaaa mitä mä oikein teen fiilis kun kahenkympin kriisi vissiin iskee sekin päin pläsiä kun on tajunnu mitä monet muut saman ikäset tekee/on saavuttanu. Ja et millasta elämää ne elää, koska itestä tuntui et puolet tän hetkisestä ajastani oon kotiäiti ja puolet esiteini. Enkä haluis olla kumpaakaan.

Let's clear this out: täällä tää mun työ on tosi kokonaisvaltasta ja enemmän tällasta "yksi vanhemmista"-tyyppistä, sillä mä oon käytännössä töissä koko sen ajan kun lapset on hereillä & kotona. Oon herättämässä aamulla, kuskaamassa kouluun ja kotiin, teen ruokaa, siivoon, pesen pyykkiä ja huolehdin vaatteista sekä tavaroista ja kylvyistä - ja laitan nukkumaan. Toisinaan hoidan koko rumban yksin, toisinaan kokonaan tai osittain hostien kanssa. Eikä se työmääränä tunnu millään tavalla ylivoimaselta vaikka paljon tuleekin tehtyä, hassulta vaan että mä oon vastuussa niin monista, lähinnä kaikista lapsiin liittyvistä asioista viitenä päivänä viikossa. En missään nimessä siis valita, siitähän mulle maksetaan, mutta tuntuu vaan tosi oudolta koska en oo yhtään tottunu tällaseen järjestelyyn. Ja to be honest, mä nyt en ehkä ensisijasesti haluis olla "yks vanhemmista", koska no, jos haluisin olla vanhempi niin hankkisin lapsia, mutta kyllähän tätä nyt vielä muutaman kuukauden pyörittää. Ainakin on pläkkiä selvempää et au pairin hommat kun on taputeltu niin tää ottaa kyllä etäisyyttä tällä vuosituhannella syntyneisiin ja lopettaa kotileikit.  Eli toisinsanoen töissä odotetaan täyttä aikuisuutta, mutta toisten kotona asuessa vapaa-ajalla mennään niin paljon muiden ehdoilla ja säännöillä että olo on kun 15-vuotiaalla. Ja näin sanoo tyyppi joka muutti tänne suoraan iskän hoteista ja jolla ei täälläkään oo kotiintuloaikoja tai sen kummempia olemisen säännöstelyjä muutenkaan, mutta silti. Ja paikallinen alaikäsyys korostaa entisestään ikäkriisiä, koska fiilis on toisinaan sama kun muutamia vuosia takaperin Suomessa vaikka ainahan hätä keinot keksii.

Ei sillä että helppoohan tää on kun mikä: ei tarvii paljon vaivata päätään asumiskustannuksilla tai ruuan hankkimisella, sen kun syö mitä kaapista löytyy ja hihkasee hostäidille kun autossa ei oo bensaa, mutta sen takia musta vähän tuntuukin siltä et junnaan paikallani. Jotenkin tää elämä tuntuu niin samanlaiselta kun sillon kun oli vaikka lukiossa: koulun sijaan tulee vaan äiteiltyä päivät pitkät. Mä en jotenkin koe yhtään olevani aikuinen. Ei sillä et parikymppiset kauheen aikuisia oikeesti oliskaan, asu ne missä vaan, mutta silti mulla on ihan sellanen about 17-vuotias olo. Eli toisinsanoen tunnen sit kai olevani teiniäiti, ei ihan se mitä mä ekana elämässäni oisin halunnu saavuttaa... Onneks elän tätä teiniäitielämää max 45h/vk ja enää 7kk joten enköhän mä selviä. Mutta tässä on kyllä ihan tarpeeks tätä lajia, just saying...

Ja myös tän ikäkriisin asian takia tuntuu niin oudolta palata Suomeen, koska sen lisäks et oon yksinkertasesti ihan eri elämäntilanteessa lähinnä kaikkien oman ikästen kanssa (muut opiskelee, on töissä, asuu omillaan jne.) niin myös se että oon eläny ihan eri elämää täällä on hämmentävää. Kun musta ei todellakaan tunnu että kun palaisin Suomeen niin jatkaisin vaan Suomielämää siitä mihin se jäi, koska ei mulla oikeestaan oo mitään mistä jatkaa. Lähin aikalailla kun yks elämänvaihe, lukio, oli saatu kunnialla tai vähemmän kunnialla päätökseen et musta ennemminkin tuntuu siltä et oon taas alottamassa alusta kun tuun kotiin, koska en luonnollisesti voi jatkaa tän elämänkään elämistä. Mut se on jännä et miten se tulee toimimaan, koska melkein kaks vuotta on pitkä aika. Mä oon tottunu ihan erilaiseen elämään ja myös elämään eri tavalla. Mä en edes aio alkaa paasaamaan että kuinka paljon oisin muuttunu täällä au pair vuosieni kasvattamana ja mitä näitä kliseitä nyt on, mutta oli kyseessä sit "maassa maan tavalla" tyyppinen tapaus tai pitkäaikasempi toimintatapoja muuttanu ilmiö  niin onhan se ihan fakta et täällä tulee oltua eri tavalla, erilainenkin enemmän tai vähemmän. Mut sitä en tosiaan tiiä et onko paluu samalla instant takasinheitto kaikkeen vanhaan vai kuinka syvälle tää elämä onkaan ehtiny iskostua. Ja tän asiaa itse kokemattomien korvaan maailman typerimmältä kuulostavan kliseen mä allekirjotan täysin; kukaan Suomessa ei oikeesti tiiä millasta tää on, tai on ollu. 

Oon muistaakseni täälläkin joskus sanonu sitä et mä ite en koe että au pairiks lähtö olis niin rohkeeta mitä monet hehkuttaa. Toki toiselle puolelle maata muuttaminen ketään tuntematta ei oo mikään pikkujuttu, tai se että muutat tosta vaan tuntemattomille ihmisille asumaan, mutta loppupeleissä tää on aika turvattua ja tasasta hommaa. Kämpästä tai ruoasta ei tarvii huolehtia, joka viikko saat vajaat $200, aina löytyy toisia au paireja ympäriltä, sulla on taho mihin voit valittaa ja jonne voit olla yhteydessä jos on kysyttävää/ongelmia - ja aina voi lähtee takasin kotiin. Tietenkään aina perhe ei kohtele kun kukkaa kämmenellä, on rankkaa asua toisten kotona, tuntipalkka on about neljä dollaria ja kaikki läheiset on toisella puolella maailmaa, mutta "ihan oikee" elämä ei oo kyllä ihan näin helppoo. Kaikki ei tietenkään koe tätä samalla tavalla, mutta mua jännittää ehkä enemmän tulla takasin. Täällä on niin helppo vaan olla ja tehä työnsä, elämänrytmi on kaikessa tylsyydessään sen vuoden tai parin ajan naurettavan yksinkertanen. Jotkut varmasti pärskii partaansa että eipä oo aina ihan noin helppoo miltä mä annan sen vaikuttaa, mutta mun mielestä sen oikeestaan kuuluis olla ja jos ei oo, niin pitäis pystyä tekemään asialle jotain kun se on kuitenkin tehty aika helpoks. Mä en ainakaan lähteny tänne kituuttamaan, et mun asenne lähinnä kaikkee kohtaan on että jos ei toimi, niin asialle pitää tehä jotain, ei ne asiat siitä surkuttelemalla parane. 

Enkä mä silti missään nimessä koe että olis ollu huono vaihtoehto lähtee au pairiks tai jäädä pidemmäks aikaa. Loppupeleissä tää on kokemuksena kuitenkin aika ainutlaatunen ja ihan tottahan se on että sitä "oikeeta" aikuisten elämää on edessä noin niinkun koko loppuelämän verran, et ei kai parane valittaa että sai pari extravuotta helppoo elämää. Ainakin osaa sit ehkä nauttia entistä enemmän tulevista vuosista jotka toivottavasti ei pidä sisällään yhtä tiivistä yhteistyötä ja -eloa lasten kanssa. Ja vaikka mä en sinänsä oo pitäny tätä ainakaan mun kohalla minkäänlaisena mullistavana, kasvattavana kokemuksena, niin on sekin jo jotain että pidän täällä täyspäiväsesti kahta viisvuotiasta elossa, hyvällä menestyksellä jopa! Ja vaikka myönnän vähän kaipaavani sellasta perinteisesti tavanomaisempaa parikymppisen elämää (lue: lapsetonta), niin nää kaksoset täällä on kyllä ihan pelkkää lovee. Ei sillä ettenkö ois tykänny ekoistakin lapsista tosi paljon ja ikävöis niitä vieläkin, mutta nää kaks täällä on kyllä sellasia kivojen lapsien prototyyppejä et oikein mielelläni mä oon näiden kanssa vielä puoli vuotta. Mun kriisit ei liitykään kyllä millään tavalla näihin lapsiin tai tähän perheeseen, vaan siihen että toisille ei vaan riitä mikään vaan vaikka 15kk aikana on elämä menny uusiks jo kolme kertaa niin sitä silti vaan haaveilee jo seuraavasta etapista.

Pitäis nyt vaan saada pää pysymään tässä touhussa eikä kokoajan karata tulevaan tai viime vuoteen. Pitäis. As always.