Poikkeuksellisen pitkäaikasesta radiohiljasuudesta syytän sitä, että oon ollu pari viime viikkoa ihan älyttömän väsy. Oikeestaan ilman mitään sen kummempaa syytä, sillä mun elämä täällä on vakiintunu nykyseen muotoonsa jo aikoja sitten eli mitään mullistavia muutoksia ei oo tapahtunu, nukun edelleen yöni hyvin, syön normaalisti ja ulkoilen... Ehhh yhtä vähän kun ennenkin. Muutenkaan mitään erityisen voimia vievää tai stressaavaa ei oo ollu meneillään, joten oonkin vähän hämmästelly tätä haukotusten moninkertaistumista ja yllättävää kaipuuta päiväunia kohtaan. En oo siis jaksanu tehä ollenkaan mitään "ylimäärästä", kuten yrittää muotoilla tekemisiä/ajatuksia/fiiliksiä järkevähköiks, tai edes lähes ymmärrettäviks lauseiksi, sillä tekstin tuottaminen on tuntunu ihan ylivoimasen raskaalta. Mut nyt mä aattelin kerätä itteeni edes tän postauksen verran!
Maanantaina kun normiarki lähtee taas rullaamaan kaiken tän thanksgiving-härdellin jälkeen, tuun mä sisällyttämään mun arkeen vihdoin kunnon ulkoilua&liikuntaa ja heti ensi tilassa hankin jotain D-vitskuja kunhan uskaltauduin taas kaupoille mustan perjantain huuman hälvennyttyä. Toivottavasti noilla toimenpiteillä saisin vähän viilennettyä mun ja päikkäreiden turhan läheiseks muodostunutta suhdetta. Parille ylimääräselle kilollekin voisin heittää ilomielin hyvästit, eli hei holidayläskit feel free to leave me! Jouluna nähään...
Oh my tuntuu ihan tuskalliselta yrittää muistella mitä parin viime viikon aikana on tapahtunu, sillä vaikka eletään ihan perusnormivakkariarkee, niin tuntuu että kuitenkin aina tapahtuu kauheesti kaikkee. Sukellus puhelimen kuvakansioiden syövereihin varmaan virkistäis muistia, mutta niin suureen urakkaan musta ei just nyt oo. Musta tuntuu kuitenkin että palaan asiaan hyvinkin pikaisesti! Ehkä.
Highlightseina nyt kuitenkin mainittakoon että kaikesta väsystä huolimatta musta on ollu älyttömän kiva huomata, että vaikka mulla oliskin ollu kaikki ainekset suuremman luokan koti-ikävään, ei suomityttöjen kanssa Finnish Bazaar-reissu ruisleipineen ja suomisuklaineen tai skypeilyt vihdoin tasa-arvoisen avioliittolain ansiosta ajan tasalle päässeeseen kotisuomeen tai edes suomipostin liikuttavan tutun näkönen valko-oranssi paketti eikä mun suomikuvista taiteilema Suomea hyvin etäisesti muistuttava kollaasi oo saanu mua itkemään silmiä päästäni ja keräämään kolehtia päästäkseni takasin rakkaan tuulipukukansan keskelle.
Itseasiassa en tiiä että oonko vaan niin surkee suomalainen vai liekö syy siinä, että niin kauan kun muistan oon aina enemmän tai vähemmän haaveillu muodossa tai toisessa ulkomaille muutosta vai missä, mutta viikko takaperin kaiken sen suomalaisuuden ja suomalaisten keskellä mulle ei tullu mitenkään erityisen kotoisa tai haikee olo. Tietenkään vasta 10 viikkoo poissa olleena en tietenkään oikeesti tiiä vielä mistään mitään, mutta onko mulla ollu ikävä suomijuntteja? Ei (hyvä tosin huudella tän megatyylikkään legginsikulttuurin keskeltä). Oonko kaivannu kivikasvoisia, juroja, jenkkeihin verrattuna puhekyvyttömiä murjokkeja? En (mulle riittää että kattelen yhtä sellasta joka päivä peilistä). Hihkuinko innosta marimekon kukkakuosin bongattuani tai pidinkö suomalaista toritunnelmaa kaikkine perisuomalaisine käsitöineen ja ruokineen mun jenkkielämän kohokohtana? Nope. Fazerin suklaa maistu pelkästään hyvältä kaikkien näiden mukasuklaaviritysten jälkeen, mutta ei se ollu mulle mikään suomalaisuutta ja kotimaata symboloiva makumatka takasin kotikonnuille. Ruisleivältä odotin vähän enemmän, mutta sekin oli vaan kivaa vaihtelua.
Oon niin lame I know! Olin itekin vähän yllättyny etten ollu suomifiiliksissä, sillä en todellakaan lähteny tonne sillä asenteella et "ei oo ikävä Suomee, pitäkää karjalanpiirakkanne", päinvastoin, ootin iteltäni ehdottomasti suurempaa sentimentaalisuutta mutta pääsinpä yllättämään ittenikin! Voi olla että jos samanlainen suomi-overdose tulis vastaan parin kuukauden kuluttua, vieris poskella liikutuksen kyyneleet ja veisaisin autuaana Maamme-laulua, mutta just nyt pidän ihan tosi hyvänä merkkinä ettei jokainen suomijuttu aiheuta break downia vaan oon oikeesti niin tyytyväinen olooni täällä, ettei sinivalkosuus tunnu mustavalkosesti ainoalta oikeelta ratkasulta ja asialta.
Tähän liittyen hauskaa oli myös kun yllä olevaan kuvaan törmättyäni tajusin että siinä missä Suomessa aattelin valehtelematta päivittäin et "sitkun oon jenkeissä niin sitä ja tätä", "siellä jenkeissä sitten niin ja näin", "kunhan vaan pääsen sinne jenkkeihin niin sitten tapahtuu semmosta ja tämmöstä", niin enää mulla ei oo mitään tollasta tulevaisuuden vertailukohtaa! Koska no, mä oon nyt täällä jenkeissä ja kaikki se, tää, ne, nää, semmoset ja tämmöset tapahtuu nyt enkä mä kaipaa muualle. Tiiän että monet about yhtä lailla vajaat 100 päivää täällä viettäneetkin miettii jo et "sitten kotona", mut mä ihan oikeesti itkin yhtenä herkkänä hetkenä kun musta tuntuu et aika menee liian nopeesti ja tajusin et lähtö koittaa niinkin pian kun reilun kymmenen kuukauden kuluttua.
To be honest, mulla ei oo mikään kiire pois tästä maasta. Ja onneks ei tarviikkaan olla kun aikaa on vielä niin paljon jäljellä! Mutta edelleen, nää on vasta tän jenkki-untuvikon ajatuksia muutaman kuukauden jälkeen. Vaikka yks mikroskooppisen pienimuotonen koti-ikäväkriisi onkin jo selätetty siinä kahen kuukauden paikkeilla, niin luultavasti lisää on tulossa ennemmin tai myöhemmin, mutta mä en anna niiden häiritä mun hyvää fiilistä! Niin ja nimenomaan kyse on siis koti-ikävästä, sillä sitä Suomee mä en ainakaan vielä hirveesti ikävöi kuten ehkä tuli selväks, mutta kotia silloin tällöin tottakai, vaikka oonkin ihan rakastunu paitsi tähän jenkkikotiin täällä niin erityisesti mun huoneeseen joka tuntuu kyllä ihan kaikinpuolin omalta.
Ja jälleen kerran mainittakoon myös, että en millään muotoa kuitenkaan vihaa Suomea vaikkei mulla nyt suurensuuri ikäväkään oo. Itseasiassa en edes pidä jenkkikulttuuria mitenkään ylivoimasen parhaana tai välttämättä kokonaisvaltasesti edes parempana kun Suomimeininkejä, mutta mä nyt vaan viihdyn täällä. Vaikka ei musta kyllä ainakaan vielä kunnon amerikkalaistakaan oo leivottu, sillä kiitospäivänä en tajunnu kattoa Macy'sin paraatia enkä peliä silmäystäkään, black fridaynä kiepsahdettiin vaan parissa kaupassa enkä siis juurikaan osallistunu tähän tänään vallinneeseen hulluuteen vaikka nyt jo varovasti nettikauppoja selanneena en vanno että cybermondaynä itsehillintä olis yhtä hyvissä kantimissa.
Lisäks mulle ei oikeestaan maistu mac&cheese eikä maapähkinävoi ja kaiken huipuks viime viikolla S:n uimakisojen alussa puhelimen ruutua tuijottaessani havaitsin sivusilmällä ensin epämäärästä liikehdintää ympärilläni mutta vasta etäisesti tuttujen sävelien kahahtaessa nostin katseeni tajutakseni että jengi seisoo naamataulut lippua kohti (sen sentään tunnistan) kansallislaulusävelmänmusiikin pauhatessa ja just ennenkun ois ollu liian myöhästä sain mäkin hilattua peppuni ylös ja järjesteltyä arvokkaasti ylpeän ilmeen naamalleni vaikka oikeesti vähän nauratti. Kaupoissa 80% ajasta jaksan ja muistan vastata nätisti ja kysellä myös kuulumisia mulle vakioks muodostuneeseen " Hi how are you I love your hair/your hair is so beautiful/wow is that your real hair"-tervehdykseen. Haha tässä asiassa jenkit vie kyllä ihan 100-0, sillä täällä mun kutreja kehutaan oikeesti lähes joka kaupassa joko kassojen tai kanssashoppailijoiden toimesta ja hei kyllä kehut kelpaa aina!
Ai no ei tää kirjottaminen sit ehkä ollukaan taas niin hankalaa kun olin ajatellu... Mutta mä lopetan kuitenkin nyt hyvän sään aikana että jaksaisin innostua pian palaamaan tänkin sorvin ääreen, sillä mielessä olis monta hyvää ja "hyvää" juttua jotka oottelis toteuttajaansa. Mä jatkan monestakin syystä mun fiilistä entistäkin paremmaks saavan Gleen kattelua, palataan ehkä joskus mahdollisesti piakkoin!
Ps. Ja nyt ennen kun äiti ehtii tekstata et mitä, enkö oikeesti voi hyvin, niin sivistetään kaikkia tietämättömiä kertomalla että otsikko on siis suora lainaus jokaiseen tilanteeseen sopivasta meemistä joten oikeesti voin siis ähkystä huolimatta tosi hyvin haha!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti