Väsymyksestä onnellinen

Halloween vaihtu marraskuuks ja puiden lehdet vihdoin täälläkin punasiks, samoin kun kauppojen holiday-hyllyt. Uutuuden viehätyksen tilalle hiipii riemu siitä, kun tietää mihin mikäkin kuuluu ja miten mikäkin toimii, mutta normiarjella on hintansa: se ei tunnukaan enää niin ihmeelliseltä ja ihanalta kokoaikaa. Yllättävän hyvin menneet lasten vapaapäivät vei tän viikon voimat heti alkuunsa ja ajasta jonka oon viettäny mun aamutakin&sängyn ulkopuolella, on 70% kulunu kaivaten takasin. Lasten nukkumaanmenoaikaan laskettujen minuuttien tullessa täyteen on oman huoneen autuaassa rauhassa kasvoille leviävä hymy kuitenkin noiden pienten kanssa vietetyn ajan ansiota, vaikka osa musta oliskin halunnu luikkia päivällisen jälkeen peiton alle eikä rakentaa marmorikuulille loputtomia tunneleita ja esteratoja. 

Vaikka tällä hetkellä tilanne on kääntyny niin päin, että suomea puhuessani joukkoon livahtaa ihan huomaamatta enemmän tai vähemmän enkkua, niin on hämmästyttävää huomata miten hyvältä tuntuukaan nauraa suomeks! 60 päivää poissa kotoa alkaa tehä tehtävänsä ja musta onkin ekaa kertaa tuntunu siltä miltä kaukana kotoa pitääkin tuntua; vähän ikävältä ja ikävöivältä. Väsymyksen piikkiin. 

Ja vaikka täydellinen balanssi työntekijän&perheenjäsenen välillä onkin vielä vähän hakusessa oman pään sisällä, niin yhtä kaikki yhä pistää hymyilyttämään vaikka muu pää oliskin vähän pyörällä. Ei kulu päivääkään etten ajattelis liikaa Suomea, mutta jokaisena päivänä mä myös edelleen hämmästelen onneani täällä. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen, right now there's no place I'd rather be.