Mitä oikeesti kuuluu

Tänään kilahtaa mittariin 6 viikkoa tän katon alla, mutta mikään, tai kukaan muu ei täällä sit ookkaan kilahdellu. Eli first things first, life is good ja otsikolla meinataan sitä että tavallisten "jee olin syömässä ja kuskasin lapsia harrastuksiin"-kuulumisten sijaan aattelin kertoo vähän syvällisemmin tän hetken fiiliksiä. Vaikka tiiän kyllä kuinka mielenkiintosta ois kuulla et missä oonkaan taas käyny syömässä, mut hei koittakaa malttaa seuraavaan kertaan!

Takana kokonaiset kuusi viikkoa ihkauudenlaista perhe-elämää, miltä nyt tuntuu? Ei tää jenkkielämä enää niin ihmeelliseltä tunnu, sillä kyllähän kuuden viikon aikana helposti omaksuu uudenlaisen arjen omakseen. Tavallaan siis tuntuu että täällä olis tullu vietettyä jo ikuisuuksia, mutta  kyllä silti melkeenpä joka päivä löytyy jotain uutta mitä ei vielä tienny. Arki siis rullaa aika smoothisti ja oon oppinu hyvin talon tavoille. Tarkalleen kysymykseen vastatakseni sanoisin, että tuntuu tosi hyvälle ja siinä mielessä omalle tää touhu, että viihdyn hyvin ja mun on hyvä olla täällä.

Mites koko homman pääpointti, The host-perhe, sujuuko yhteiselo? Täysin rehellisesti ja suoraan sydämestäni voin sanoa että sujuu. Tietenkin kolikossa, kuten tässäkin asiassa on kaks puolta, mutta mä oon ymmärtäny että tässä diilissä molemmat osapuolet on tyytyväisiä. Tai hurjan hyvin nää ainakin jaksaa sit peitellä jos mun touhut ei miellyttäis millään lailla:-D En mä hirveesti oo kyllä palautetta saanu, mutta uskoisin että nää sanois jos ne ei yhtään tykkäis tai jos tekisin jotain ihan väärin. Kai tässä vielä elellään vähän näitä honeymoon-aikoja jolloin kaikki on vielä ihanaa sillä vaikka kuus viikkoa saman katon alla onkin pitkä aika, ei se silti kerro kaikkee. Käsi sydämmellä voin sanoo että mulla ei oo mitään pahaa sanottavaa mun hosteista, niiden tavoista hoitaa asioita tai siitä miten mua kohdellaan, sillä kaikki on menny uskomattoman hyvin. Yhteiselossa ei oo siis ollu mitään ongelmia eikä erimielisyyksiä tai yhteentörmäyksiä, mikä on ollu positiivisesti yllättävää!

Entäs tän tarinan varsinaiset sankarit, host-lapset, miten niiden kanssa menee? Menee, tulee, lähtee ja kulkee oikein mallikkaasti! Muutaman ekan viikon sievistelyn ja alkukankeuden jälkeen yhtäkkiä mun ja niiden välit parani ja tavallaan rentoutu tosi paljon kun alettiin oppia tuntemaan toisiamme kunnolla.

James 4 vuotta kiihtyy nelivuotiaan tapaan nollasta sataan, menee oikeelta vasemmalle ja takasin, pyörähtää istumasta päälaelleen ja nostaa desipelit nollasta paljaalle korvalle liian suuriks sekunnin murto-osassa, mutta suurimman osan ajasta tää pieni mies muistuttaa lähinnä naantalin aurinkoa ja on mitä sulosin. Olisin oottanu että tää ois ollu kokoajan kaikkeen et "I want mommy" mutta J ei oo kertaakaan kilahtanu koska mun jutut ei olis kelvannu. Ylipäätään mulle raivoomiset on ollu tosi minimissään, sillä tän kaverin saa rauhottumaan aika helposti. Viime aikoina se meinaa kokoajan sanoo mua mommyks ja eilen se suuttu kun lähin illalla ulos, mutta palatessani se oli ekana ovesta sisään päästyäni vastassa kädet ojossa, eli kai sekin tykkää musta! 

Vaughn 8 vuotta ei oikein tykkää koulujutuista, lukemisesta varsinkaan, mutta senkään kanssa en oo varsinaisesti joutunu (vielä) taistelemaan. Pientä kinaamista jokainen päivittäin suoritettava lukuhetki vaatii toteutuakseen, mutta ei tääkään itkupotkuraivareita koskaan toteuta päästääkseen pälkähästä. Eli loppujenlopuks koulujututkin saadaan yleensä suht helposti hoidettua. Vaughnin kanssa me pelataan about kokoajan ja pelit onkin tän herran lempparijuttuja, niin lautapelit ja wii kun futis ja koriskin. Kaikkein "parhaat" välit mulla on kai tällä hetkellä just Vaughnin kanssa, vaikka kaikkien kanssa meneekin siis hyvin. 

Sydney 10 vuotta on tosi fiksu ja mukava, mutta tosi tyypillinen isosisko (t. Isosisko).  Parasta on siis nuorempien härnääminen ja se, että vanhimpana tietää kaiken, mutta samalla tää kuitenkin haluu pitää huolta. Sydney on aina menossa harrastuksiin tai kavereidensa kanssa, joten siks ei olla päästy viettämään niin paljon aikaa yhessä kun mitä oon ollu poikien kanssa. Tähään neitiin onkin ollu vaikein saada samalla tavalla kontaktia kun hän osaa tehä läksyt ite eikä kokoaikaa tarvii olla paimentamassa niinkun poikia. Ja pian 11v viihtyy myös jo paljon omissa oloissaan (eli puhelimella huoneessaan) eikä oo kokoaikaa nykimässä hihasta ja pyytämässä pelaamaan. 

Kaikenkaikkiaan siis lastenkin kanssa on menny tosi hyvin. Erikoisen hyvin! En oo kertaakaan joutunu huutamaan pää punasena eikä mulle oo huudettu pää punasena, mutta eiköhän tää honeymoon-kausi oo pian ohi tältäkin osalta.. Eipä sillä et nää lapset on tosi hyvin käyttäytyviä ja "helppoja" muutenkin, mutta tähän alkuhuumaan ei pidä silti tuudittautua.

Puoltoista kuukautta on jo aika pitkä aika olla pois kotoa, onko iskeny pahoja koti-ikäväkohtauksia? Heh, ei. No siis toki mietin aina välillä et oivoi olispa kiva olla kotona, mut sit muistan että oon täällä ja oon silleen jee oon täällä. Mutta kertaakaan en oo toivonu olevani kotona mieluummin kun täällä, vaikka välillä sinne oonkin ikävöiny. Kertaakaan en oo selaillu epätoivosena seuraavaa lentoa Suomeen enkä laskenu päiviä vuoden loppumiseen, sillä kuten sanottu, mä tykkään olla täällä.  

No kai sä sentään jotain ikävöit Suomesta? Tietenkin kaikkia tärkeitä ihmisiä, mutta yllättävän paljon myös meiän koiria koska on ollu hassua elää ekaa kertaa ikinä täysin koiratonta elämää. Ruisleipää ja hapankorppua mä kaipaan myös, samoin kun suomen suklaita. Jaaa that's basically it! En oikeen kaipaa "tuttua ja turvallista" kotielämää sillä tänne sopeutuminen ei oo ollu vaikeeta enkä oo joutunu tuskailemaan tän "uuden elämän" kanssa ja sen takia sit kaivannu sitä kaikkee mihin on tottunu. 

Ootko onnistunu löytämään muita uusia kavereita kun jenkkinetflixin? Hyvää vauhtia mä oon tutustunu kaikkiin uusiin Beneihin ja Jerryihin joita ei Suomesta löydy, näin halvalla varsinkaan, mutta oon uusien jätskien lisäks tavannu toki uusia ihmisiäkin. Täällä meiän mestoilla ja lähimaastoissa on aika paljon muitakin au paireja, ja vaikka kaikki keiden kanssa mä oon hengaillu on ollu tosi mukavia, niiiin sellasia soulmate bff-tyyppejä ei oikein oo löytyny. Eli joo oon löytäny hyviä tyyppejä joiden kanssa on kiva viettää aikaa, mutta ei ne sellasia oo joiden kanssa haluisin viettää kaikki vapaahetkeni. Vaikka en kyllä koskaan ookkaan ollu sellanen tyyppi jonka pitäis liimautua johonkin ja viettää kaikki aika sen sit samassa seurassa sillä mä tarviin paljon omaa aikaa ja tilaa. Mutta oon tosi ilonen että läheltä löytyy hyvää seuraa, vaikka mulle ei vielä oo kertaakaan ees tullu sellasta "pakko päästä täältä pois"-fiilistä:-D

Mitä sä tarkalleen ottaen siis teet siellä päivät pitkät? Herään 8-12 millon sattuukaan herätyttämään tai kello herättään, kattelen netflixiä samalla kun laitan naaman kuntoon jonka jälkeen lähen kaupoille/ruokakaupoille/syömään/hengailemaan. Palaan yleensä 12-14 jonka jälkeen päivästä riippuen yleensä siivoilen mun huonetta, pesen mun pyykkejä ja kattelen netflixiä tai telkkaria. Kahen jälkeen mä yleensä alan siivoileen vähän keittiöö eli tyhjennän ja täytän astianpesukoneen ja kattelen snacksejä valmiiks ja pakkailen muksujen harrastuskasseja lähtövalmiuteen. Lähen joko 14.35 hakemaan Jamesia preschoolista autolla about 500m päästä tai sit 14.47 noutamaan kävellen koululaisia bussistopilta päivästä riippuen.  Harrastuksista riippuen haen siis välillä pikkuherran ennen koululaisia, mutta yleensä tää saa nukkua päikkärinsä rauhassa. 14.55-18.00 on yleensä täynnä harrastuksiin kuskailua ja harrastusmestoilla hengailua. On futista, uintia, tanssia ja korista eli tekemistä riittää! 17.00-19.00 ollaan yleensä kotona ja hostvanhempien saapuessa olisin virallisesti siis off, mutta jos mulla ei oo mitään niin mä auttelen dinnerin tekemisessä ja läksyissä sekä droppailen Sydiä tanssiin ma&ke klo 19.30. Lapset vetäytetään (ei voi sanoo että ne vetäytyis, vapaaehtosen nukkumaanmenon kaltasta ihmettä ei oo tapahtunu tänä aikana kertaakaan) ysin maissa huoneisiinsa joten meiän koko illan kestäneet pelihetket loppuu siis siinä ysin pintaan ja samoihin aikoihin myös mä siirryn omaan huoneeseeni. Iltaysin ja aamukolmen välisen ajan mä viihdyn yleensä tiiviisti puhelimen kanssa millon mitäkin blogeja lukien, somee selaillen, netflixiä katellen sekä Suomeen ja tietty tänne jenkkitovereillekin viestitellen. Jee. 

Onko missään välissä alkanu kaduttamaan että lähit ja jätit Suomen taakses? Ei. Tippaakaan missään vaiheessa! Vaikka välillä fiilistelenkin suomielämää, niin varsinkin täältä katottuna tuntuu että Suomella ei olis ollu just nyt mitään annettavaa mulle. Joo duunit mua siellä kyllä venailee, mutta mulla ei oo koulupaikkaa oottelemassa ja kaveritkin on kuka missäkin omissa kouluissaan. Myönnän kyllä vähän kateellisena ihastelleeni muiden opiskelijaelämiä, mutta niinkun oon monta kertaa sanonu, jos en olis täällä niin olisin kateellinen;-) 

Mitä tää #aupairhighlife hehkutus nyt oikein on olevinaan, ei se nyt oikeesti voi tollasta ruusun terälehdillä tanssahtelua olla? Nosiiiis... Tiiän että monet aattelee että kirjotan vaan tänne et kaikki on ihanaa sillä eihän kukaan voi tietää että kuinka kurjaa ja rankkaa mulla oikeesti on, mutta mua itteenikin hämmentää että kuinka hyvin mulla onkaan asiat. Haha ja vähän myös pelottaa julkasta tämmösiä, voiko yhtään isompia piruja maalata seinille? Totuus nyt vaan on se, että mulla on käyny ihan uskomaton tuuri tän perheen kanssa. Tietenkin mitä vaan voi vielä tapahtua, sillä se että ollaan eletty 6 viikkoa sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä ei takaa että loput 10 ja puol kuukautta sujuis yhtä hyvin. Mutta tiiän monia jotka on heti ekan kuukauden aikana joutunu rematchiin sillä kyllä sen tuntee heti jos homma ei oikeesti toimi. Tiiän myös tyyppejä jotka on eläny onnellisena kuukausitolkulla perheensä kanssa mut sitten salamana kirkkaalta taivaalta on iskeny rematchays että you never know... 

Ja kyllä mullakin on toki ollu hetkiä jolloin olisin mieluummin jossain aaaivan muualla ja tekisin mitä vaan muuta kun pakkaisin vitkuttelevia ja valittavia lapsia autoon, haluisin piilottaa Afrikan tähden ja Uno-kortit lasten käsien ulottumattomiin ettei tarvis pelata sitä 17. Kierrosta samaa peliä putkeen tai lukita jokaisen lapsen omaan huoneeseensa ja heitellä niille tasasin väliajoin keksejä että ne pysyis hiljaa ja poissa toistensa kimpusta.  Mutta kertaakaan en oo toivonu että tää vuosi olis jo ohi. Heh työpäivien päättymisen toivominen onkin sit eri juttu...

Mutta after all oon ihan 100% tyytyväinen ja kiitollinen että oon just täällä ja tässä perheessä. Huonot hetket kuuluu asiaan ja mulla onneks hyvät, kivat ja huikeet jutut peittoaa hetkelliset tyhmyyshetket ihan sata-nolla.

Mikä on tähän mennessä ollu vaikeinta siellä? Tällä hetkellä mä oon just siinä vaiheessa, että mulle tulee kauheen syyllinen olo kun vietän aikaa muiden kun perheen kanssa:-D Suurimman osan mun menoista mä oon ajottanu aikalailla huomaamattani aamupäiville kun lapset on koulussa ja vanhemmat töissä, joten iltasin oon aina hengaillu näiden kanssa. Kyllä mä tiiän olevani off illalla eikä hostvanhemmat mitenkään painosta mua olemaan täällä eikä suhtaudu vihasesti tai syyttävästi jos lähen jonnekin, mutta omassa pienessä tunnollisessa suomitytön mielessä tuntuu syylliseltä lähtee. Enköhän mä kuitenkin pääse tästä yli, vaikka toisaalta olis myös surullista jos mä aina haluisin päästä pois enkä viihtyis ollenkaan kotona. Vaikka raja on/off-moodin välillä on toki usein hiuksenhieno kotona hengaillessa ja monet onkin sitä mieltä että kotona, eli työpaikalla ollessa et oo ikinä off, niin meillä ainakin mä saan olla ihan rauhassa omassa huoneessa jo haluan eikä multa odoteta mitään työsuorituksia kun oon off. 

Entä mitkä jutut on sit osottautunu parhaiks? Tietty tää napakymppi perhe taloineen, työsuhde-etuineen ja ihmisineen. Se, että nää esittelee mut uusille ihmisille uutena perheenjäsenenään ja sit kuittaa mahdolliset kummastelut sillä et oon siis näiden auppari eikä oo heti silleen aa joo toi on meillä töissä. Multa ei kysytä pelkästään et miten lapsilla on menny, vaan myös mun kuulumiset kysytään joka päivä ja multa jaksetaan aina kysyä että mistä tykkään ja saan hankkia meille sellasia aamu/iltapaloja ja ruokia mitä tarviin. Mua kysytään aina mukaan kun nää on lähössä jonnekin - vaikka se oliskin sit vaan kellarissa pidettävä leffailta. Kaikissa tärkeissä jutuissa mua on autettu ja neuvottu, joten siks mullakin on siis ollu pankkikortit ja social security numberit sekä jenkkiliittymät heti ekasta viikosta lähtien. On siis ollu helppoo tuntee olonsa kotoisaks ja tervetulleeks, ja mä toivonkin että nää tuntee myös saaneensa mitä tilaskin! Ja jenkeissä yleisesti Suomeen verrattuna halpa hintataso about kaikessa sekä se, että punasilla valoilla saa kääntyä oikeelle eikä tarvii aina venailla. 

Tällasta mulle siis kuuden nopeesti vierähtäneen viikon jälkeen kuuluu; hyvää ja kivaa lähinnä niin uskomattomalta kun se kuulostaakin. Ja jos mun fiilikset jostain muusta kuin ylläolevista asioista kiinnostaa, niin kysyä saa aina:-)