current mood: lockdown

About 350 päivää sitten jopa mä olin aika emotionaalinen mess vaikka yleensä mä en oo todellakaan sieltä kaikkien tunteellisimmasta päästä. Tai ainakin oon kaukana siitä päästä joka näyttää tunteensa, ei vaan oo mun juttu. Enhän mä mitään hysteriaa ehtinykään kehittää ja yhtiäkään hyvästejä en heittäny kyyneleet silmissä, mutta muistan vieläkin sen tunteen, tai oikeestan sen tunneskaalan mihin sillon ennen lähtöö tunsin lähinnä pakahtuvani. Sitä ristiriitasuuden määrää! Ja tällä hetkellä kurkkua kuristaa noin viisinkertanen haikeuden, innostuneisuuden, ikävän ja ties minkä muun kirjo. Et jos sillon vuosi sitten kuvittelin et se oli hämmentävää, niin oh my en kyllä tienny yhtään mistään mitään koska tää jos joku pistää pienen pään ja teelusikan tunneskaalan pyörälle.

Miten paljon helpompaa oiskin lähtee täältä ovet paukkuen taakseen kattomatta&kaipaamatta, mutta kun ei. Mulle tulee ihan kauhee ikävä tätä kaikkee täällä! Ekan kerran mä itkee vollotin ihan alkuaikoina unessani missä mulle sanottiin et mun ois lähettävä täältä enkä millään ois halunnu, mutta ihan oikeesti olin pyyhkimässä silmänurkkiani parin kuukauden kohalla kun tajuntaan iskeyty etten tuu oleen täällä ikuisesti. Ekan vuoden lähestyessä loppuaan oon herkistelly lukemattomat kerrat kun oon aatellu etten tuu näkemään näitä ihmisiä enää päivittäin, mutta silti en oo kertaakaan katunu sitä että oon vaihtamassa maisemaa. Miks ihmeessä, you might ask ja tässä tuleepi siihen vastaus:

Vuosi ihmisen elämässä ei oo pitkä aika, mutta se on pitkä aika tuhlattavaks. Ja siltä samassa paikassa samojen asioiden tekeminen ois musta tuntunu; tuhlaukselta. Mulla on kuitenkin ikää mittarissa vasta justjust 20 vuotta ja tänne lähteminen oli vaihtoehto paikoillaan pysymiselle tai juuri vapaudutusta oravanpyörästä toiseen hyppäämiselle. En mä haluu tässä vaiheessa hukata toista vuotta paikoillani kun on mahollisuus tehä, nähä ja kokee niin paljon enemmän! Oon kuitenkin toivottavasti vasta loppuelämäni alkumetreillä joten jos luoja suo niin ehin kyllä vielä olemaan aloillani, mulla ei oo mikään kiire. Itseasiassa oon jopa miettiny et onks tääkin nyt vähän parhaiden vuosien hukkaan heittämistä kun menee pari vuotta lasten parissa sillä mikäli sellasiin hommiin meinaa ite joskus ryhtyä niin sitä mielellään nauttis sit kunnolla kun voi elää pelkästään itelleen, koska jos jotain niin tää on ainakin avannu silmät lapsiperheen elämälle... Varsinkaan tätä omaa työtä ei tietenkään voi millään tasolla rinnastaa oikeesti vanhemmuuteen, mutta lapsiperheessä asuminen ja etenkin lapsiperheen kanssa matkustaminen on kauhist... tarjonnu ahaa-elämyksiä. Ei niistä sitten sen enempää, mutta sen mä vaan sanon et hattu nousee ihan eri tavalla kaikille vanhemmille, korkeimmalle etenkin omien porukoiden kohdalla. 

Niinkun muistaakseni aikasemminkin oon sanonu, en yhtään epäile etteikö mulla ois ollu hirveen kivat yheksän kuukautta täällä jos oisin päättäny jäädä kun hostit sitä mulle ehdotti, mutta tiiättekö kaikki ois ollu ihan sitä samaa kun nytkin. Haha mun tapauksessa ei voi sanoo samaa pkasaa, koska mulla on actually ollu kauheen mukavaa täällä, et jokuhan jäis ilomielin koska mihis sitä hyvää vaihtamaan? Tavallaan elo ois ollu vielä astetta miellyttävämpää ainakin töiden/perhe-elämän kannalta koska lasten kanssa luodun suhteen ois varmaan saanu vietyä ihan eri leveleille eikä olis ollu sitä alun haparointiaikaa vaan kaikki olis jo tuttuakin tutumpaa. Vaikka au pairien vaihtuvuus on aika nopeetemposta, ois mulla ollu mun paras kaveri täällä paria viikkoa vaille saman verran kun mäkin ja oiskin ollu älyttömän kiva saada meiän yhteiselolle yheksän ylimäärästä kuukautta, mutta jollain tasolla ajatus siitä et kaikki ois tasan samaa niin hirvittää mua huomattavasti enemmän kun kaiken uudelleen alottaminen. Tiiän et kaikki ei todellakaan osaa samaistua, mut etenkin tähän työhön ja elämäntilanteeseen mä kaipaan vaihtuvuutta jos jotain.

Vaikka koulujen alettua helpottaa varmasti taas huomattavasti, niin tää aupparointi on kokonaisvaltaisuutensa takia aika kuluttavaa hommaa. Vaikka kyllähän jo järkikin sen sanoo niin ei sitä vaan tajua enneko sen ite kokee; työpaikalla asuminen ei oo helppoo. Eikä aina kauheen kivaa. Omalla tavallaan hirveen kätevää ja kokonaisuutta katellessa se helpottaa au pairin elämää ihan tosi paljonkin, mutta jos mä jotain kaipaan niin sitä että töiden päätyttyä ei ois enää töissä, millään tasolla. Täällä kun ainut irrottautumiskeino on lähtee konkreettisesti muualle eikä aina huvittais eikä jaksais, mutta vielä vähemmän huvittaa katella/kuunnella, tai oikeestaan vältellä lapsia. Siks mä ihan rehellisesti sanottuna kaipaan taas sitä alkuhuumaa ja uutuuden viehätystä, virkistävää vaihtelua ja kuvioiden uusiks menemistä. Jaksaa varmasti ihan uudella tavalla kun meiningit on ihan erilaiset, vaikka varmasti tulee jossain määrin painamaan kulunut vuosikin hartioilla. Mut onneks painolastina on myös vuoden kokemus au pairin elämästä, joten uskon ja toivon että nyt on helpompi hypätä uuden perheen arkeen kun homman voi alottaa siltä pohjalta että mä oon jo au pair, toisinkun vuosi sitten.

Pakko se on silti sanoo että ei tää lähteminen oo koskaan helppoo. Mä oon taas handlannu tän itelleni tyypilliseen tapaan ja ollu enemmän tai vähemmän lockdown modella jo oikeestaan siitä lähtien kun mun extendaus varmistu. Mulla on siis tapana tämmösissä tilanteissa suht tehokkaasti sulkee nää "vaikeet" asiat oman kuplani ulkopuolelle, joten mä en hirveenä oo stressaillu tätä lähtöö. Mulla on supervoimista käypä kyky elää siinä mielessä omissa maailmoissani et vaikka toki prosessoin tätäkin asiaa päässäni varmaan ihan liikaakiin ja puhun aiheesta päivittäin, niin keskityn silti enemmän elämään tässä hetkessä enkä vieläkään murehdi sitä että mun vuosi täällä on aikalailla ohi. Tää ei todellakaan oo aina kauheen hyvä juttu, koska teen tätä asioiden viime tippaan lykkäämistä lähinnä kaikilla elämän osa-alueilla ja ilmeisesti pyrin kohtaamaan asiat vasta kun on ihan vältämättömän pakko, mutta tässä tapauksessa tää tavallaan myös toimii koska oon ottanu tosi rentsisti tän koko homman. Mutta tän asian tietynlainen välttely on ollu osasyynä siihen että en oo tännekään mitään päivitelly koska se olis tehny tästä vielä todentuntusempaa ja mä oon viihtyny mun kuplassa.

Tässä oli myös sellanen pikkiriikkinen muuttuja-asia että virallisesti mun viimenen päivä täällä on 7.9 ja CCn kanssa extendatessahan homma menee niin että maksettavaks lankeaa ohjelmamaksu seuraavastakin vuodesta (about $370) ja järjestö järkkäilee lennot ja sellaset. No, mulla alko viikot vähenemään mut lentoja ei näkyny eikä kuulunu ja vihdoin sitten tällä viikolla alko hommat etenemään kun päivät lähtöön pysty laskemaan yhen käden sormilla ja mä pommitin kaikkia mahdollisia tahoja monta kertaa päivässä. Mun lähtöpäiväks osu sit 6.9 eli tän viikon sunnuntai aka huominen ja lentotiedot kilahti sähköpostiin torstaina. Se jos joku sai mut oikeesti tajuumaan että mä oon oikeesti lähössä - ja oon ollu ihan superinnoissani ever since! Ei sillä ettenkö aikasemminkin olis ollu, mut nyt inspiroiduin pakkaamaan ja puunaamaan mun huonetta luovutuskuntoon eli jollain tasolla kattonu siis lähtöä silmästä silmään. En silti voi sanoo etteikö mua vähän myös kauhistuttais lähtee, koska se on taas pretty much hyppy tuntemattomaan ja kuten on sanomattakin selvää, mun tän vuotinen elämä jää nyt sit tänne.

On myös ollu tosi outoo ajatella että mä voisin olla nyt lähössä takasin Suomeen. Takasin kotiin. Mut jos vaihtoehtoina on palata Suomeen, jäädä tänne tai lähtee vielä about vuodeks muualle, käy Suomeen paluu kaikista vähiten mun järkeen. Mä en missään nimessä ois vielä valmis lähtemään takasin enkä todellakaan tunne minkäänlaista kutsumusta palata, ainakaan vielä. Eihän sitä tiiä mitkä fiilikset mulla on vaikka ihan muutaman kuukauden kuluttua, puhumattakaan sit lähemmäs vuoden päästä, mut tällä hetkellä kotiin palaaminen tuntuu ihan jo ajatuksena ihan älyttömän oudolta. Ja pelottavalta. Jotenkin musta tuntuu että takasin tuleminen on paljon enemmän tyhjän päälle joutumista kun tänne lähteminen, koska well let's face it, mitä ihmettä mä teen sitten kun tuun takasin? Kaikilla muilla on luonnollisesti ihan omat elämät meneillään ja kotiin palattuani mä oon periaatteessa samassa tilanteessa kun kaks vuotta sitten. Ei sillä että katuisin tippaakaan että lähin, mutta onhan se hullua et mä oon todennäkösesti aaaaevan eri elämäntilanteessa kun monet ikätoverit kun tuun takasin. Not that I'd be complaining tho... Toki nyt kun oikeesti ollu melkein vuoden päivät pois kotikonnuilta niin mussakin on kai heränny jonkinasteinen kaipaus kun varsinkin kaikki kuvat kotoo saa miettimään miten siistiä ois toisaalta palata nyt kotiin, mutta nää on näitä ohikiitäviä ajatuksenpätkiä mistä en saa edes kunnolla kiinni.

Mut nykyhetkeen palatakseni, mulla on siis täällä yks kokonainen päivä jäljellä. Sunnuntaina mun ois määrä löytää tieni 11.05am lähtevään koneeseen, selviytyä vaihdosta Charlotessa North Carolinassa ja olla vielä tän viikon puolella alottelemassa mun extendaus ajanjaksoa Californian auringon alla. Heippoja on siis heitelty jo muutaman viikon ajan kun jengi on alkanu valua kuka mihinkin, matkustuskuukausien kautta kotiin tai kohti uusia seikkailuja. On ollu aika haikeeta kun oon tehny kaikkee kokoajan vikaa kertaa, mut onneks nää vikat kerrat on ollu älyttömän kivoja. Viime viikonloppuna tanssittiin DCssä vikaan metroon asti ja torstaina kulutettiin porukalla terden penkkejä poikkeuksellisen pitkään kippurassa nauraen. Oon paistanu lapsille lettuja, letittäny hiuksia ja täyttäny parisataa vesi-ilmapalloo että ne muistais musta muutakin kun sen, että kuorin mandariinit hassusti lohikäärmeen muotosiks ja syön lihapullat ketsupin kanssa. Pikkuhiljaa oon kyllä vetäytyny jo taka-alalle näissä lasten kaitsemishommissa kun meillä on viime perjantaista asti ollu oppipoika Saksasta mun koulutettavana ja herra on suoriutunu niin hyvin että oon hyvin voinu vetäytyä laittamaan kamojani kasaan. Mun mielestä on kyllä ollu hirveen hauska hengailla Jossin kans ja fiilistellä itekin samalla sitä kun sillon vuosi sitten tuli tänne, koska tällä on ollu ihan samat liian hyvää ollakseen totta-fiilikset kun mulla. Mut kuinka siistiä on et pystyn edelleen samaistumaan ja sanomaan et vielä vuoden jälkeenkin mä mietin et miten on mahollista et on päätyny näin hyvään perheeseen. And speaking of which, oon myös niin ilonen et siitä lähtien kun sain kakaistua et aion jatkaa taivaltani toisaalla ollaan me hostien kanssa ihan normaalisti puhuttu sekä mun tulevasta urasta Calissa kun heidän uudesta aupparista ihan tavallisesti ilman mitään jännitteitä tai katkeruutta puolin tai toisin. Onnekseni he on kyllä niin järjen ihmisiä et tässä tilanteessa ei oo ollu kenellekään mitään sen kummempaa: elämä jatkuu. Kaikilla ei suju nää hommat ihan yhtä saumattomasti, joten oon jälleen kerran beyond grateful. Tulee ikävä.

Jopa mun lyhyellä matikalla voitais alkaa jo laskemaan tunteja siihen kun mun lento lähtee, mut sitä ennen ois kuitenkin tarkotus vielä viettää laatuaikaa mun ykkösmummojen kanssa, hankkia loputkin tuliaiset/läksiäislahjat ja sulloo viimenenkin irtaimisto mun huoneesta matkalaukkujen uumeniin ennenkun todennäkösesti löydän itteni stressaamasta matkalaukkujen painorajoja ja istumasta&itkee vollottamasta yksin lentokentältä. Mut overall mä oon aika valmis lähtemään, silleen hyvällä tavalla. En sano et olisin nähny täällä kaiken tai etteikö täällä ois satoja asioita mitä vielä oisin voinu tehä, mutta mulla ei kyllä pitäis jäädä yhtikäs mitään hampainkoloonkaan. Mä voin lähtee hyvillä mielin - ja mä aion lähtee hyvillä mielin. Palataan Calista, wish me luck!