Next stop: California

En voi uskoo miten kauan siitä on kun oon viimeks postannu yhtään mitään, mut sellasta sattuu kun koti on työ ja töitä on keskimäärin vähintään 10h päivässä. Ja voin kertoo et enää ei paljoo jaksa kantaa huonoo omatuntoa siitä et iltasin tulee livahdettua silmänräpäyksessä omille teille, mä olen korteni tähän kekoon nimittäin kantanu. Ei sillä etteikö mulla olis asiat edelleenkin hyvin, paremmin kun hyvin itseasiassa, mutta hyvät päivät & ärsyttävät päivät seuraa toisiaan liikuttavan tasapuolisesti siinä missä viimesenä mainitut loisti poissaolollaan kuukausikaupalla ennen kesää. Ja arvatkaa mistä mä aion valittaa? Siitä, että meiän lapset saa korkeemmalta taholta lähes rajattoman siunauksen elektroniselle elämälleen joka on johtanu siihen että nuorimmainen itkee silmät päästään kun ei pääse käsiks minecraftiin. Mutta kun kissa on pois niin hyppii täälläkin hiiret pöydille ja julistaa puhelimet pannaan ja jokaisen ilkeen au pairin tavoin pakottaa lapset ulos aurinkoon, uima-altaaseen jonka vesi on lämpimämpää kun ilma. Julmuudellani ei oo rajaa, irrotin lapsukaiset ruuduista myös viedäkseni koko konkkaronkan elokuviin joka oli kuulemma mun 3. Hyvä idea viimesten 10 kuukauden aikana t. keskimmäinen. Kiitos, kai. 

En edes yritä väittää ettenkö monesti myös nauttis siitä että voin olla päivällä ihan rauhassa juuri mitään tekemättä, mutta ongelma onkin just se etten myöskään voi tehä mitään. Ja näitä elektroniikalleen eläviä hoidokkeja ei jaksa kiinnostaa yhtään mikään, ei siis sitten mikään. Kesäuinnitkin on uitu eikä nää edes leireile. Vaikka eipä ainakaan oo mun tarvinnu miettiä päätäni puhki tekemistä keksien, muille kun itelleni siis. Ai mikskö mä en vaan sano että nyt tehään niin tai näin ja nostetaan nenä ruudusta? Koska korkeemmat voimat sallii puhelimet ja telkkarit eikä oo tavallisilla kuolevaisilla siihen sitten nokan koputtamista. 

Ennen kesää laskeskelin että aamuherätykset tarkottais iltavapautta, mutta ei, olin väärässä. Työtunteja kertyy edelleen edellisten kuukausien vapauksien eestä ja enemmänkin mutta toisaalta eipä tää chillailu sinänsä tunnu työltä, turhauttaa vaan. Tavallaan en siis valita, mutta kuuluisa m-u-t-t-a kolmen pisteen kera kertonee kaiken oleellisen. Vaikka uutuudenhohto kulukin jo ekojen kuukausien aikana, meinaa tuuli napata viimesetkin glitterit mennessään koska jenkkielämä on nykyään vaan elämää. Ei sillä etteikö edelleenkin tulis niitä hetkiä kun tuntuu et silmille ois isketty vaaleenpunaset sydänlasit ja sateenkaaria sinkoilee jokaikisestä kolosta & raosta - ja just sen takia mua ei mikään edellämainittu päivän päätteeks haittaakaan. Se, että mä en oo ainoo joka on valmis kulkemaan sen extra mailin helpottaa hommaa huomattavasti. Se, että mua - ja mun perhettä - on täällä kohdeltu paremmin kun osasin ikinä kuvitellakaan saa mut välillä miettimään että oisko kolme kuukautta sitten pitäny vaan sanoo "yes" kun kysyttiin haluisinko mä jäädä tänne vielä ens vuodekskin.

Vielä ainakaan ei kyllä kaduta että sain soperrettua jatkavani jenkkiseikkailujani ihan vaan vaihtelun vuoks jossain muualla syyskuusta lähtien seuraavan yheksän kuukauden ajan, enkä kyllä usko että tuleekaan kaduttamaan. Sen mä kyllä uskon että täältä lähdettyäni saa mun edelleen melko olematon koti-ikävä jakautua siitä lähtien kolmeen osotteeseen kun kahen suomikodin lisäks  mun toistaseks vuodattamatta jääneistä kyynelistä alkaa taistella myös tää white house kaikessa vaatimattomuudessaan. Joku pitää ihan hullun hommana sitä että jätän kaiken tän taakseni koska mikäs mulla ois täällä ollessa, kuviot on tutut ja homma hyvää paremmaks havaittu? Tiiän kuitenkin että en ikinä antais itelleni anteeks jos en tarttuis tähän tilaisuuteen, koska mun järkeen ei käy se että oisin kaks vuotta tismalleen samassa paikassa samaa tehden kun mikään ei sido niin tekemään. Ketään ei varmaan yllätä että en oo palaamassa Suomeen koska no, täällä on kovaan ääneen kuulutettu että ei oo ikävä. Ja oonhan mä ollu aika menetetty tapaus alusta alkaen kun Suomessa lähtöö tehdessä kerroin kyselijöille ovelasti aina että oon lähössä vähintään vuodeks ja jo ekalla viikolla ruotsalaiskolleegan kanssa jutellessa tunnustin että kyllä mä nyt jo nään itteni täällä puolentoista vuodenkin päästä. Ja niinkun nykysille hosteillekin ihan täysin suoraan sydämestäni sanoin niin yks syy on se että ainakin mulla on ollu yks ihana perhe ja huikee vuosi eikä sitä saa enää kukaan eikä mikään muutettua. 

Homman nimi on "Maybe it won't work out. But maybe seeing if it does will be the best adventure ever" vaikka siitä lähetäänkin liikkeelle että en oo vielä käyttäny kaikkee onneani vaan sitä on jäljellä vielä ainakin yhen perheen verran. Tääkin asioihin suinpäin syöksyjä pysähty tosin hetkeks miettimään kun 30 tunnin kuluessa "You are officially in the matching process for your extension term"-sähköpostiviestiä seuras viesti jossa mua jo pyydettiin liittymään perheeseen, mutta välissä vaihtuneet sähköpostit & skypettelyt ei antanu muuta vaihtoehtoo kun olla innoissaan Kalifornian auringon alla oottavasta tulevasta perheestä! 7.9 alkaen mun osote on San Mateossa, Kaliforniassa San Franciscon ja biitsien kupeessa. Vaikka San Mateo ei oo länsirannikon kuuluisin spotti, saattaa se soittaa lukijakuntani päässä moniakin kelloja sikälimikäli 1. Rakas kotikuntani Janakkala populaatioineen on lähellä sydäntäsi tai 2. Allekirjoittaneen tavoin olet yhtä syvällä suomiauppariblogeiksi kutsutussa suossa - sillä, funny story, tervasta tuttu Neli aka Just A Small Town Girl-Neli punkkaa samalla pitäjällä jo toista vuotta! Niinhän ne sanoo et maailma on pieni, mut että niin pieni että pari Janakkalasta paennutta au pairia osuu loppujenlopuks samalle paikkakunnalle? 

Päiviä on jäljellä 46 ja uudet kuviot kutkuttaa jo. Ei oo ehtiny edes surkutella vierailijoiden kotiinpaluuta vaikka olikin taas ihan mieletöntä saada tällä kertaa kotikotiporukat käymään, kiitos. Hauskaa on myös se, että kuukauden kuluttua mun saappaita saapuu täyttämään poika aus Deutschland ja mä ehin reilun viikon aikana esittelemään hänet mun elämälle josta tulee hänen arki. Kuukauden kuluttua loppuu myös kesäloma ja multa luultavasti tila laukuista. Vieläkin tuntuu että oisin just vasta saapunu vaikka kaikki onkin niin tuttua ja turvallista täällä, mutta sillon viimestään onkin korkee aika nostaa kytkintä koska en tullu tänne jäädäkseni. Edellämainittu ajatus on myös jollain kierolla tavalla osottautunu lohduttavaks, sillä lähtöä helpottaa se että ero olis kuitenkin tullu jossain vaiheessa. Valitsin ite vaan ennemmin myöhemmän sijaan. Ja fiilistelykertoimien hipoessa innokkuuslevelien kanssa taivaita on helppo unohtaa että ei oo uutta alkua ilman loppua. Pettämättömien laskelmieni mukaan best of both worlds on käsillä vielä suunnilleen kuukauden verran, olkoon se siis täynnä Cali-fiilistelyä  kotikonnuilla kaiken vuoden aikana rakkaaks tulleen ympärillä.