loppu&alku

Viime viikon perjantaina oltiin Päivillä viimestä kertaa yhessä yötä ja launtaina kun kaikkien hämmästykseks herättiin vasta yhen jälkeen käytiin me kunnon nostalgiakierroksella lähinnä kaikkialla missä ollaan vuoden aikana hengailtu. Siinä samalla mä hankin viimesiä läksiäis/tuliaislahjoja ja illalla päästyäni viimestä kertaa kotiin meni loppuyö aikalailla pakkaillessa. Sain kun sainkin sullottua vuoden kamat kahteen matkalaukkuun&kånkeniin, mutta sanotaan vaikka niin et onnee Päivi sulle sitten kun joskus yrität pakata sekä omias että mun jämäkamoja haha. Kamoja lajitellessa meni meinaa aika fifty-fifty et mikä lähtee mukaan ja mikä jää Päiville..

Lennon oli siis määrä lähtee yhentoista pintaan joten mulla oli hyvissä ajoin herätys et kerkesin vielä pakkaamaan loppuu aamulla ennen kun tytöt tuli hakemaan mua puol ysin aikoihin. Siinä parin tunnin yöunilla zombeillessa mua hämmästyttää edelleenkin et miten sain haalittua tavarani kasaan ja karsittua matkalaukkujen sisällöt painorajojen paremmalle puolelle, mutta sen verran paljon mulla oli kuitenkin siinä aamulla vielä hommaa et en ees pysähtyny miettimään sitä että oon oikeesti lähössä, joten pystyin vilkuttamaan heipat hymy huulilla. Ite lähteminen tapahtu siis hyvinkin kivuttomasti, varsinkin kun meillä hm ei ollu kotona niin se ei ollu mikään big deal silleen, mikä sopi mulle paremmin kun hyvin. Matka lentokentälle ja siellä palloilu suju siis vielä oikeen hilpeissä merkeissä, mut siinä vaiheessa kun Päivi oli äiteilly mut siihen pisteeseen et eteenpäin pääsi vaan matkalipun kanssa ja alko sit itkemään niin meikäkin murtu. Eli lentokentällä itkeminen - check! Vikojen halauksien jälkeen pyyhin vielä kyyneliä poskilta katellessani kun tytöt jätti lentokentän taakseen, mut sit oli mun itkut siltä erää itketty.

Mua ei pelota lentäminen eikä yksin matkustaminen, mutta myönnän että pikkasen jänskäs kun tää oli eka kertan kun olin lentämässä ypöyksin - sekä vaihtamassa konetta. Luonnollisesti kun musta on kyse niin homma ei menny ihan putkeen, koska Dullesilla koneessa 15min istuttuamme ohjattiin meiät kaikki sieltä ulos kun moottorissa oli kuulemma joku ongelma, naaissss. Ei siinä muuten mitään, mut Charlotessa mulla oli vaihtoaikaa vajaa tunti, et siinä vaiheessa kun oltiin jo tunti aikataulusta myöhässä niin oli jo aika selvää et tuun missaan mun jatkolennon. Dullesissa ne ei kuitenkaan suostunu vielä buukkaamaan mulle uutta lentoo siltä varalta et ehitisinkin siihen ekaan, joten kun päästiin Charlotteen melkein puoltoista tuntia myöhässä niin ensitöikseni metsästin sieltä itelleni paikan seuraavalle lennolle San Fraciscoon. Sellanen irtos ja kaupan päälle sain lisäaikaa muutaman tunnin verran lentokentällä, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Molemmilla lennoilla pääsin vielä ikkunapaikoille ja viereinen penkkikin oli tyhjä eli kyä kelpas! Olin vaan niin väsyny et nukahdin molemmilla kerroilla ennenkun kone ehti ees nousta, mut menipähän ainakin aika suht nopeesti.

minä ja molemmaat matkalaukut päästiin onnellisesti USAn tähän päähään ja lentoaikataulujen muutoksista huolimatta uudet hostitkin tuli hakemaan mua ihan ajallaan! Tällä kertaa uuden perheen tapaaminen ei jännittäny enää puoliakaan yhtä paljoo eikä jollain tavalla ajatus siitä että sä vaan tuut ja alat asumaan toisten kodissa tuntunu enää niin absurdilta kun ekalla kerralla. Olihan se toki kauheen jännää edelleen, mutta ei enää samalla tavalla kun vuosi sitten. Täällä mut otettiin tosi hyvin vastaan ja heti seuraavana päivänä, maanantaina eli paikallisena juhlapyhänä Labor daynä me käytiin heti tsekkailemassa Golden Gate bridge ja iltapäivällä Neli nappas mut kyytiin ja viettämään iltaa niiden kanssa. Mulla oli siis siinä mielessä pehmee lasku kun maanantai oli vapaa enkä mäkään ollu töissä.

Tiistaina sit alko arki ihan oikeesti ja rehellisesti sanottuna se yllätti mut täysin rankkuudellaan. Kyllä mä tiesin että täällä tullaan oikeesti olemaan töissä ja että täällä on tehtävä hommia ihan eri tavalla eikä se tullu mitenkään yllätyksenä, mutta se et miten paljon se otti voimille niin tuli ihan puskista. Ja se, kuinka ärsyttävä tää alkuvaihe on kun ei vielä osaa mitään!

Tänne tuleminen on ollu kyllä aikamoinen kulttuurishokki, nimittäin perhekulttuurin kannalta. Tällä perheellä on yhtä paljon yhteistä mun edellisen host perheen kanssa kun yöllä ja päivällä. Et jos tää perhe ois päivä niin oma suomiperhe ois sit keskiyö et ihan hirveesti en pysty kotikotiinkaan tätä tilannetta peilaamaan. Enkä missään nimessä sano tätä mitenkään pahalla, en todellakaan vertaa mitään perheitä keskenään koska tilanteet on kaikissa niiiin erilaiset, mutta lienee sanomattakin selvää että ihan uudet tavat aiheuttaa alkuun päänvaivaa ihan vaan siks että ei osaa niitä vielä. Sen takia mä sanoisin et tää viikko ei oo ollu kaikkein helpoimmasta päästä, koska tottuttelemista on ollu pal-jon. Ja vielä enemmän on edessä. Mut uskon et jo ens viikko on paljon helpompi kun on jo jotain haisua et miten homma toimii.

Ja voitte varmaan kuvitella väsymyksen määrää kun päin pläsiä on isketty täyslaidallinen uusia asioita&ihmisiä - puhumattakaan siitä et mun työt alkaa nykyään 6.45am! Ensiks on siis pari tuntia duunia aamulla ja sit useempi tunti iltapäivällä kun lapset tulee koulusta et pelkästään jo se on vieny voimia. Tiistaina mä nukahdinkin jo ennen kymmentä eikä kauheesti lähemmäs yhtätoista oo päästy muinakaan päivinä ennenkun oon sammunu kun saunalyhty.

Erityisen rankalta tää on tuntunu sen takia et edellisessä perheessä mulla ei ollu mitään tällasia fiiliksiä edes alkumetreillä ja tää onkin oikeestaan eka kerta koko vuoden aikana kun tää homma on tuntunu oikeesti aika rankalta. Johtuu varmaan pitkälti siitä että edellinen hostperhe oli aika lähellä omaa suomikotia toimintatavoiltaan ja täällä taas on aeeevan eri meiningit. Vaikka itessään mun mielestä tää ei oo ollu mitenkään suurin erilainen tekijä täällä, niin mainitsemisen arvosta lienee että nykyisistä kolmesta lapsista vanhimmalla on lievä asperger. Ja niinkun sanoin niin tää ei itessään oo ollu mun mielestä se suurin game changer, vaan se että paljolti tästä johtuen toiminta täällä on tietenkin tosi rutinoitunutta ja hyvin organisoitua. Eli täällä sujuva toiminen vaatii siis niiden tapojen ja rutiinien osaamista ja hallitsemista, missä kestää tietenkin oma aikansa. 

Tällä hetkellä mun elämää hankaloittaakin siis eniten se etten luonnollisestikaan osaa vielä näitä tapoja, mutta niinkun sanoin, niin tän pitäis helpottua joka päivä kun pääsee paremmin tähän rytmiin kiinni. Ja tää tunne tietty korostuu koska kun lähin edellisestä perheestä vietettyäni siellä vuoden päivät, olin aikalailla niin top of the things kun vaan voi olla. Siellä tiesin täsmälleen mitä tehä ja miten toimia eli viimeset ainakin puol vuotta olin pystyny ottaan tosi rennosti siellä kun homma oli suhteellisen hanskassa - eli toisin sanoen putosin korkeelta. Ja sehän tässä oli homman nimenä alun alkaenkin, että sitä sain mitä tilasin. Haha eikä todellakaan kaduta!

Joo tää kuulostaa nyt just tällaselta "prinsessa meets the real world ja joutuu töihin ja on heti ihan rikki" mikä ei ehkä tietyllä tapaa loppupeleissä paljoo poikkee totuudesta, mut en mä sano tätä mitenkään valittaakseni, et toivottavasti kukaan ei käsitä väärin. Koska vaikka ehkä voikin vaikuttaa etten oo aina kertonu täällä totuutta kun homma on ehkä vaikuttanu ekana vuonna aikalailla ruusuilla tanssimiselta, niin pyrin kyllä oleen niin rehellinen kun tälleen julkisesti voi olla - ja nyt mun fiilikset on tällasia. Ja täälläkin siis kyllä perhe vaikuttaa hirveen kivalta ja hm varsinkin on ollu superavulias ja oikeesti auttanu mut hyvin alkuun täällä, mutta kyllä sen eron huomaa kun mä oon nyt näiden seitsemäs ja luultavasti viimenen au pair kun taas edellisessä perheessä olin the eka. Ja korostan jälleen, en sano tätäkään pahalla koska vaikka vähän tuntuukin silleen vaan "yheltä monista" tiiättekö kun vuosi sitten olin uus ja jännä juttu kaikille, niin täällä on osattu ohjeistaa heti alusta alkaen ihan eri tavalla ja nää tietää ihan eri tavalla että miten tää au pair juttu toimii ja ymmärtää enemmän au pairien sielunelämää kun on katellu niiden menoa jo monta vuotta. Toki mä täällä maksan myös edellistenkin aupparien virheistä - ei autoa & kotiintuloajat -, mutta nää myös ymmärtää eri lailla mun vapaa-ajan päälle ja shilleeen. Et summa summarum hyvät jutut  voittaa kyllä "huonot" heleposti.

Ainoa vieläkin vähän askarruttava asia on tosiaan se, ettei mulla oo täällä autoo käytössä. Männävuosina oli joku aupair kolaroinu ihan huolella jonka jälkeen ei täällä oo aupparit ajellu, koska työnkuva ei vaadi autolla ajoa ollenkaan. Koululle mä kävelen yksin alle 5min, lasten kanssa vähän reilu ja lähin mall bussipysäkkeineen on yhtä lähellä. Mahdotonta autoton elo ei siis oo millään tavalla ja asennoitumiskysymyshän se pitkälti onkin, mutta viime vuoden jäljiltä oon niin tottunu ajamiseen ja siihen vapauteen et tää vaatii vähän totuttelua. Puhumattakaan että tällasissä asioissa jostain syvältä kumpuava perisuomalaisen mentaliteetti antaa elämänohjeeks yrittää olla olematta vaivaks kenellekään - eli suomeks en tykkää kerjätä kyytejä muilta. Täällä on kyllä ilmeisesti tosi hyvä julkinen liikenne et mun pitäis pärjätä! Ihan alukshan mä olin silleen nounou, en lähe jos ei oo autoo, mutta näiden edellinen aupair oli ihan fine ilman autoo ja tässä tosiaan on kaikki ihan tosi lähellä niin täällä sitä ollaan ja totutellaan tähänkin! Koska loppupeleissä kaikkia horrorstoryjä vuoden kuunneltuani - ja vierestä todistettuani - mulle extendausvuodelle kaikkein tärkeitä oli hyvä perhe & sijainti. Tässä molemmat vaikutti toteutuvan joten olin valmis tinkimään autosta joka aluks oli mulla must have-listoilla, ja ainakaan vielä en kadu tätä kompromissia!

Ja vastaus kysymykseen jota multa viimeaikoina usein on kysytty; kyllä, on ikävä Virginiaan. Varsinkin lapsia mulla on ihan tosi yllättävän kova ikävä, mutta en mä silti kadu että lähin. Mä olin niin orientoitunu siihen lähtemiseen ja mulla oli siellä ihan sellanen fiilis et se homma oli nyt nähty vaikka siinä mitään vikaa ei ollukaan, joten ikävästä huolimatta oon tyytyväinen siihen että oon täällä. Niinkun oon monta kertaa sanonu, niin ennemmin tai myöhemmin ois kuitenkin pitäny heittää heipat joten... Mut kyllä tää tokan vuoden alottaminen on ollu paljonpaljon vaikeempaa kun ekan, ainakin mulle. Mut oon kaikesta huolimatta edelleen tosi innoissani siitä että oon täällä. Tää alue on kauheen kiva ja mitä nyt oon ehtiny vähän nähä San Fraciscoakin niin kyä täällä kelpaa ihmisen olla! Oon ehtiny näkeen jo jonkin verran jengiä meiän LCC-ryhmästäkin ja huomenna ois eka miittikin cityssä, yayyy! Haha ainut ongelma on vaan se, että täällä kun on tosi paljon extendaus auppareita ja ihmisiä Brasiliasta/Meksikosta niin siis mähän oon ihan junnu täällä! Ei siinä toki muuten mitään, mut mitäs mää teen viikonloput kun muut juoksee baareissa, hä? Tänäänkin hengattiin päivä porukalla mut illaks suunnistin kotiin kun kaikki ketä mä täältä nyt tunnen oli joko töissä tai lähtemässä viettään iltaa täysi-ikäisittäin... Mut ei siis kyllä sinänsä haittaa, koska tykkään tästä mun uudesta huoneesta tosi paljon ja oon yllättäny itteni olemalla ihan fiiliksissä siitä et mulla on täällä telkkari. Mulla kun ei oo koskaan ollu telkkaria omassa huoneessa ja tää jenkkitelkkari näyttää aina joltain kanavalta Big Bang Theoryä, How I Met Your Motheria, Sex And The Cityä, Simponeita, Greyn Anatomiaa tai Frendejä. Valitettavasti voisin siis käyttää seutaavat yheksän kk telkkarin eessä, mut pidetään sormet ristissä että löytäisin muutakin elämää. Tästä tää West coast elämä nyt toivottavasti lähtee rullaamaan, päivä päivältä sujuvammin!