tiedotustilaisuus & kuukauden kuvitus

Aattelin hoitaa tässä melkein kuukauden aikana kameraan tallentuneiden kuvien purkamisen tälleen tyylikkäästi vaan iskemällä kaikki kerralla tiskiin. Tuosta, olkaapa hyvä! Tässä on ehitty Golden Gate ja Bay Bridge silloille, In-n-out burgereille, Lombard Streetille, CalTrainilla & BARTilla San Franciscoon useita kertoja, Grizzle Peakille, palmujen alle, Half Moon Bay biitsille, naapuruston korkeimmille hoodeille, höyryjuna-ajelulle, Belmontiin, Berkeleyhin, Redwood Cityyyn, Millbraeen, Oaklandiin, Burlingameen, DMVlle x2 ja hermojenmenetyspisteeseen x666. 

Niin ja sinne rematchiin, mutta siitä heinäsuovasta (kirjotin eka neulasyövästä???) on neula jo löydetty ja narut solmittu tiukasti kiinni. Näin eteni siis mun rematch: Sovittiin torstaina et jatketaan kukin tahoillamme paremmille metsästysmaille ja lauantaina LCC tuli kyseleen nimmareita. Kaikki program directorit oli kuitenkin program directeroimassa tai kokoustamassa tai jotain jossain muualla joten jouduttiin oottaa seuraavan viikon torstaihin ennenkun päästiin virallisesti listoille. Sinä aikana kuitenkin LCC tarjos mua yhelle uudelle perheelle mut se homma synty kuolleena eikä johtanu puhelinkeskustelua pidemmälle.

Program directorien palatessa torstaina sai meidänkin asia tulta alleen ja alle tunti siitä kun pääsin virallisesti prosessiin niin olin jo mätsättynä New Jerseyhin. Olin vähän silleen njaaah ja oottelin josko ne ottais yhteyttä, mutta kun mitään ei kuulunu niin painoin release family-nappia profiilistani aika tarkalleen just sillon kun oli aikasintaan mahdollista ja puolen tunnin sisään perjantai-iltaani piristi uus oikeen lupaava match. Siinä Päiville samalla skypetessäni taisin uhota lähteväni sinne samantien kun oli sen verran mukavan olonen tapaus kyseessä, eli ei tarvinnu kyllä kahesti miettiä kun perhe ehdotti tapaamista seuraavalle päivälle cityssä. Istuttiin Starbucksissa reilu tunti jonka jälkeen ne ois ottanu mut heti mukaansa, mutta sekä byrokraattisista että olemattoman tavaramääräni asettamista syistä matkasin kuitenkin vielä CalTrainilla takasin hymy korvissa ja uus perhe plakkarissa. Se tunti oli ehdottomasti yks parhaista tunneista Californiassa so far, koko perhe oli niiiin kiva! 

Kaikille osapuolille sopivaks transition dayksi valikoitu tän viikon lauantai eli siitä lähtien mä majailen San Franciscon toisella puolella, San Rafaelissa ja mun kontolla on ehkä maailman sulosimmat 5v kaksoset. Cali-life jatkuu siis vielä muutamalla kuukaudella, mutta  todennäkösesti ennen vuodenvaihdetta vaihtuu mun osote vielä kertaalleen kun nää ois muuttamassa Portlandiin Oregoniin. Jättekul! Sitähän mä oon jupissu etten missään nimessä haluis juurtua vielä yhtään mihinkään, niin siitä ei ainakaan pitäis olla pelkoo haha. Ja oon oikeesti ihan tosi innoissani, tosi siistiä päästä näkeen et millasta elämä on Oregonissakin. Ja kuulen jo Seattlen ja Kanadan kutsuvan! 

Ja heitetään tähän samaan syssyyn vielä yhet hyvät uutiset; sain Californian ajokortin! Mullahan ei vielä eilen ollu yhtäkään voimassaolevaa ajokorttia kun Virginian kortti vanheni ekan viisumin kanssa käsi kädessä, eka suomikortti meni vanhaks kesällä ja international oli hankittu  sille samaiselle suomikortille. Kakkosvaiheenhan mä suoritin kyllä kokonaan ennen lähtöä mut jostain syystä en koskaan oo saanu sitä lopullista korttia, mut kyse on ilmeisesti vaan pienoisesta paperisodasta kun autokoululta ei oltu lähetetty jotain papereita, joten onnee iskälle taisteluun. Aikasemmin mä en paljoo päätäni näillä asioilla vaivannu kun tässä perheessä elän siis autotonta elämää, mutta hommathan meni nyt uusiks senkin asian suhteen. En ollu ihan varma et mitäs nää täällä tykkää kun meen DMVlle ilman kortin korttia, mut onneks Virginian kortti oli umpeutunu niin hiljattain että mun piti vaan maksaa $33, tehä teoriakoe (läpäsin ekalla!!!!) ja se oli siinä! Vältyn siis ajokokeelta kun oon sen tässäkin maassa kerran jo ajellu, yay. Alles gut siis, meikä jatkaa lauantain venailua ja pakkauksen välttelyä koska taas pitäis saada koko elämä pariin matkalaukkuun... Onneks nyt ei tarvii tosin huolehtia painorajoista et homma käänty parhain päin senkin asian kannalta!

Nyt ollaan siinä pisteessä että...

...alan pikkuhiljaa tottumaan tähän elämänrytmiin jossa on herättävä aamusin kuuden jälkeen (eli silmäluomet alkaa painaa viimeistään kympin maissa)

...seuraan snapchatissa Niko Saarista. En tiiä miten tähän on tultu, mutta näin tässä on nyt käyny. What is happening to me?

...ja kenties sitten yllämainitusta sankarista inspiroituneena snäppään itekin aika ahkerasti nykyään. Ja kun sanon et snäppään, tarkotan et lähinnä valitan mystoryyn, haha. Harmillista vaan et kuvanlaadulle kävi samoin kun elämänlaadulle kun kävi vaihto ipsusta samsungiin, mutta voitte aina kuunnella kaunista ääntäni (edelleen: pihlv).

...oon päässy yli myös viininpunasten housujen aiheuttamasta traumasta (ostin vissiin 8lk burgundyt farkut mutten uskaltanu käyttää niitä koulussa kun vasta lukion ykkösellä koska julma maailma) ja hankkinu viininpunaset maailman mukavimmat sukkahousujen näköset jegginsilegginsit

...sortunu lohtusyömiseen

...oon iloinnu kun lämpötilat on tippu about kymmenellä celciuksella koska olin niiin kyllästyny kolmenkympin helteisiin. Mielelläni mä makaisin rannalla kun lämpömittari näyttää sellasia lukemia, mut normielämässä noi helteet vaan ärsyttää. Tää 15-25 on just perf!

...oon myös ollu aaaivan tosi innoissani Oreosta. Ei oreoista, vaan yhestä tietystä mustavalkosesta karvasesta yksilöstä joka täällä pyörii nurkissa. Näillä on siis sekarotunen supersöpö koiruli (puoliks labbis!!!) nimeltään Oreo ja me ollaan ihan best buddies. En ennen tätä ees tajunnu kuinka paljon mä ikävöinkään koiria!

...syöny niin paljon meksikolaista ruokaa etten kolmen viikon aikana
oo käyny kun vaan kaks kertaa Chipotlessa. Trust me, se on saavutus... Näiden meksikolaisten sukujuurten ansiosta täällä vedellään paljon burritoja&tostadas mitkä kyllä on maistunu oikeen hyvin!

...oon yskiny keuhkoni lähinnä pihalle ja viettäny unettomia öitä yskien. Mä harvemmin nappaan yskää flunssan kaveriks, mut tällä kertaa pakettiin kuulu myös ilmeisesti loppumaton yskä. Arvostan, kiitos.

...pääsin taas katteleen ohi uivia delfiinejä! Mentiin maanantaina koulun jälkeen Half Moon Bayhin biitsille ja siellä iiihan siitä meiän läheltä ui delfiiniparvi. Kuinka siistiä! Viime kesänä Virginia biitsillä bongailtiin kans delfiinejä mut nää oli vielä lähempänä. Rannalla oli myös kuollu sea lion mikä ei ollu ihan yhtä siistiä, mutta kerrytti luontoretkipisteitä.

...skipattuani Virginiassa viimeset pari miittiä olin tässä kuussa kahessa LCC meetingissä ihan vaan koska why not.

...menin vihdoin ekaa kertaa Burger Kingiin! En Suomessakaan ollu koskaan käyny ja vuoden mä täälläkin sitä onnistuin vältteleen, mut tosta viereiseltä mallilta kun sattuu se löytymään niin pitihän sille sit antaa mahis ja not baaad, jatkoon. Ekaa kertaa haettiin ruokaa myös Panda expressiltä eikä sekään tuottanu pettymystä.

...en oo ees avannu netflixiä pariin viikkoon! Telkkari on pitäny mut niin tyytyväisenä et netflixille ei oo ollu tarvetta, sorry bae.

... kiikutin kotiin kurpitsajätskiä ja yllätyin vähän kun se oli oikeesti tosi hyvää. Pumpkin&spices combo teki siitä vähän piparitaikinan makusta, mut hei sen takiahan se olikin niin hyvää!

...oon kaivannu Virginiaelämää niiin paljon! En silleen "take me back now"-tyyliin vaan siks kun siellä oli niin kivaa. Ja siks että täällä ei oo ollu ihan niin kivaa.. Ihan tervettä kaipuuta siis, mutta onhan se nyt ollu järkyttävää huomata et ilmeisesti mulla onkin tunteita. Miten niitä ajetaan???

...meikäläinen on taas vapailla markkinoilla. Säästin tän mehukkaimman jutun viimeseks ja veikkaan et ainakaan mua snäpissä seuraavat ei kyllä ylläty kauheesti kun paljastan et paperit on allekirjotettu&virallisesti oon rematchissä*  tänään tai toivottavasti viimestään huomenna. Tää homma täällä ei oikeen toiminu, sanotaanko vaikka näin. Mut no worries, no drama - kaikki on silti ihan hyvin. Mua ei kohdeltu kaltoin enkä myöskään mä kohdellu ketään kaltoin (:-D) vaan ihan yhteistuumin tultiin siihen tulokseen et meiän ei kannata jatkaa yhteistä taivalta alkuperäsen suunnitelman mukaan kuukausikaupalla.

Miten tässä nyt sit näin kävi? No, loppupeleissä tää on monen asian summa, mutta pääasiassa ihan yksikertasesti vaan siks että mä en sovi näiden perheeseen&elämään eikä näiden meno sovi mulle. Ja kyllä mä ihan rehellisesti voin sanoo et nää kolme lasta on mulle liikaa. Liikaa mitä, sitä ei tää tarina kerro mutta mua ei vaan oo tarkotettu tätä perhettä varten. Ja vaikka mun hostperheitä ei millään tavalla voikkaan vertailla keskenään, niin mun fiiliksiä kyllä voi. Ja mulla ei ollu mitään tällasia fiiliksiä vuosi sitten - eikä oo hirveesti ollu niitä viime vuoden hyviä fiiliksiä et sekin kertoo jo paljon... Ei tän mun mielestä tältä kuulu tuntua eikä tän duuni olla tällastä, ja jos kuuluu, niin oh well I'm done then.

Aluks laitoin vaan sen piikkiin et kaikki on uutta ja vaatii tottumista, mutta toisaalta niin oli myös vuosi sitten eikä mulla silti ollu tämmösiä fiiliksiä. Ja ei sillä, kaikki on vieläkin uutta enkä oo vieläkään tottunu kaikkeen enkä kaikkiin -  eikä varsinkaan kaikki oo tottunu muhun. Oonkin ihan satavarma et jos pysyisin pidempään niin  yhteiselo paranis ja helpottais, mutta on tiettyjä asioita joiden en usko muuttuvan vaikka voissa paistais joten en nää millään tavalla järkevänä jäädä kitkutteleen ja oottaan et JOS mahdollisesti asiat parantuis. Koska onhan se fakta että tää tulee aika nopeesti, vaan vajaan kuukauden jälkeen,  mutta me oltiin kyllä kaikki samoilla linjoilla tässä asiassa ja päätettiin tästä yhessä, minä, hostit ja LCC että siitäkin voi päätellä jo jotain. Enkä mä kadu vieläkään että lähin enkä koe että "mokasin" perhettä ettiessäni kun otin ekan koukkuun tarttuneen kalan, koska sillon kaikki vaikutti hyvältä.  No regrets!

Enkä mä siis oo ollu edes erityisen onneton täällä, mutta ei oo kyllä myöskään onnenkukkulat edes siintäny horisontissa. Mut varsinkin tälle tokalle vuodelle mä lähin sillä asenteella et mä en sit kattele kyllä yhtään sellasta menoo mikä ei sovi mulle, koska mä lähen mieluummin oikeesti vaikka kotiin kun jään jos en oikeesti viihdy. Ja vaikka tästä ei saa aineksia mihinkään suuren luokan draamaan, niin kyllä tässäkin painaa monet syyt taustalla et tää ei oo mikään "siis toi lapsi ei kerran totellu mua" - diivailu. Muuutta ei siitä nyt tältä erää enempää, saa kysyä lisää jos kiinnostaa (varotan kuitenkin että saatatte pettyä kun mitään mehukasta ei oikeesti oo rivienkään välissä) mutta ymmärtänette että en millään yksityiskohdilla täällä julkisesti kuitenkaan lähe revitteleen. Et ei tässä, hyvillä fiiliksillä kuitenkin lähetään, en tiiä vielä minne, mutta etiäppäin! Ensisijainen tavote on ehdottomasti löytää uus perhe, mutta kuten sanottu, mä en aio myöskään jäädä pelkästään jäämisen takia eli Suomesta tuli taas uhka sekä mahdollisuus.

* Jos joku ei oo perehtyny rematchin syvimpään olemukseen niin se meinaa siis sitä, että molemmilla osapuolilla (au pairilla että perheellä) on kaks viikkoo aikaa löytää uus au pair/perhe. Molemmat pääsee taas matching-listoille ja homma toimii samalla tavalla kun alukskin eli perheet selailee au paireja ja valitsee mieleisensä jonka jälkeen osapuolet pystyy kommunikoimaan. Ja kaikki perheethän pystyy näkeen kaikki au pairit eli rematch ap ei välttämättä mee rematch perheelle, joten se ei rajota muuten kun et kaikki perheet ei vältsi halua rematch au paireja.

Kahen viikon ajan au pair asuu host perheessään sopimuksen mukaan töitä tehden&palkkaa saaden (kuten mä) tai vaan hengaillen jos perheellä on jo seuraaja. Ei oo myöskään ennenkuulumatonta että au pair asuis kavereilla tai LCCllä uutta perhettä etsiessään, mutta mun kohalla ollaan onneks niin hyvissä väleissä et pystyn hyvin olemaan täällä. Ainut vaan et jos nää löytää aupparin joka ois valmis alottaan heti ennenkun mä löydän perheen niin en oikein tiiä mitä kävis, mut  onneks voin aina mennä Virginiaan:-D

Periaatteessa molemmat osapuolet on sitoutunu olemaan työsuhteessa vielä sen kaks viikkoo, et au pair tekee töitä ja hostit majottaa, mutta se riippuu aina et miten kukakin löytää sit uusia matchejä. Jos au pair ei kahen viikon aikana löydä sopivaa perhettä (ja on siis yrittäny ettiä eikö vaan oo hylänny tarkotuksella kaikkia) niin saattaa saada lisäaikaa viikon tai pari tai sitten Cultural Care järjestää ja kustantaa kotimatkan. Ainakaan extendauksesta ei saa kyllä mitään rahoja takasin et vaikka harmittais sekin että joutuu lähtee "kesken" niin eniten varmaan ottais nuppiin kun maksoin yheksästä kuukaudesta joku $800 ja oisin vaan kuukauden.. Mut emmäää vielä kotiin oo lähössä ja mulla pitäis olla ihan hyvät tsäänssitkin löytää uus perhe kun ekalta vuodelta on hyvät suositukset eikä täältäkään mitään murskausta pitäis olla odotettavissa, jäljellä on 8kk eikä rematch johdu silleen mitenkään musta et oisin mokannu tai mitään. Et fingers crossed! Mut mä en ota tästä kyllä mitään stressiä vaikka aikaa onkin vaan muutama viikko, we'll see what happens!

loppu&alku

Viime viikon perjantaina oltiin Päivillä viimestä kertaa yhessä yötä ja launtaina kun kaikkien hämmästykseks herättiin vasta yhen jälkeen käytiin me kunnon nostalgiakierroksella lähinnä kaikkialla missä ollaan vuoden aikana hengailtu. Siinä samalla mä hankin viimesiä läksiäis/tuliaislahjoja ja illalla päästyäni viimestä kertaa kotiin meni loppuyö aikalailla pakkaillessa. Sain kun sainkin sullottua vuoden kamat kahteen matkalaukkuun&kånkeniin, mutta sanotaan vaikka niin et onnee Päivi sulle sitten kun joskus yrität pakata sekä omias että mun jämäkamoja haha. Kamoja lajitellessa meni meinaa aika fifty-fifty et mikä lähtee mukaan ja mikä jää Päiville..

Lennon oli siis määrä lähtee yhentoista pintaan joten mulla oli hyvissä ajoin herätys et kerkesin vielä pakkaamaan loppuu aamulla ennen kun tytöt tuli hakemaan mua puol ysin aikoihin. Siinä parin tunnin yöunilla zombeillessa mua hämmästyttää edelleenkin et miten sain haalittua tavarani kasaan ja karsittua matkalaukkujen sisällöt painorajojen paremmalle puolelle, mutta sen verran paljon mulla oli kuitenkin siinä aamulla vielä hommaa et en ees pysähtyny miettimään sitä että oon oikeesti lähössä, joten pystyin vilkuttamaan heipat hymy huulilla. Ite lähteminen tapahtu siis hyvinkin kivuttomasti, varsinkin kun meillä hm ei ollu kotona niin se ei ollu mikään big deal silleen, mikä sopi mulle paremmin kun hyvin. Matka lentokentälle ja siellä palloilu suju siis vielä oikeen hilpeissä merkeissä, mut siinä vaiheessa kun Päivi oli äiteilly mut siihen pisteeseen et eteenpäin pääsi vaan matkalipun kanssa ja alko sit itkemään niin meikäkin murtu. Eli lentokentällä itkeminen - check! Vikojen halauksien jälkeen pyyhin vielä kyyneliä poskilta katellessani kun tytöt jätti lentokentän taakseen, mut sit oli mun itkut siltä erää itketty.

Mua ei pelota lentäminen eikä yksin matkustaminen, mutta myönnän että pikkasen jänskäs kun tää oli eka kertan kun olin lentämässä ypöyksin - sekä vaihtamassa konetta. Luonnollisesti kun musta on kyse niin homma ei menny ihan putkeen, koska Dullesilla koneessa 15min istuttuamme ohjattiin meiät kaikki sieltä ulos kun moottorissa oli kuulemma joku ongelma, naaissss. Ei siinä muuten mitään, mut Charlotessa mulla oli vaihtoaikaa vajaa tunti, et siinä vaiheessa kun oltiin jo tunti aikataulusta myöhässä niin oli jo aika selvää et tuun missaan mun jatkolennon. Dullesissa ne ei kuitenkaan suostunu vielä buukkaamaan mulle uutta lentoo siltä varalta et ehitisinkin siihen ekaan, joten kun päästiin Charlotteen melkein puoltoista tuntia myöhässä niin ensitöikseni metsästin sieltä itelleni paikan seuraavalle lennolle San Fraciscoon. Sellanen irtos ja kaupan päälle sain lisäaikaa muutaman tunnin verran lentokentällä, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Molemmilla lennoilla pääsin vielä ikkunapaikoille ja viereinen penkkikin oli tyhjä eli kyä kelpas! Olin vaan niin väsyny et nukahdin molemmilla kerroilla ennenkun kone ehti ees nousta, mut menipähän ainakin aika suht nopeesti.

minä ja molemmaat matkalaukut päästiin onnellisesti USAn tähän päähään ja lentoaikataulujen muutoksista huolimatta uudet hostitkin tuli hakemaan mua ihan ajallaan! Tällä kertaa uuden perheen tapaaminen ei jännittäny enää puoliakaan yhtä paljoo eikä jollain tavalla ajatus siitä että sä vaan tuut ja alat asumaan toisten kodissa tuntunu enää niin absurdilta kun ekalla kerralla. Olihan se toki kauheen jännää edelleen, mutta ei enää samalla tavalla kun vuosi sitten. Täällä mut otettiin tosi hyvin vastaan ja heti seuraavana päivänä, maanantaina eli paikallisena juhlapyhänä Labor daynä me käytiin heti tsekkailemassa Golden Gate bridge ja iltapäivällä Neli nappas mut kyytiin ja viettämään iltaa niiden kanssa. Mulla oli siis siinä mielessä pehmee lasku kun maanantai oli vapaa enkä mäkään ollu töissä.

Tiistaina sit alko arki ihan oikeesti ja rehellisesti sanottuna se yllätti mut täysin rankkuudellaan. Kyllä mä tiesin että täällä tullaan oikeesti olemaan töissä ja että täällä on tehtävä hommia ihan eri tavalla eikä se tullu mitenkään yllätyksenä, mutta se et miten paljon se otti voimille niin tuli ihan puskista. Ja se, kuinka ärsyttävä tää alkuvaihe on kun ei vielä osaa mitään!

Tänne tuleminen on ollu kyllä aikamoinen kulttuurishokki, nimittäin perhekulttuurin kannalta. Tällä perheellä on yhtä paljon yhteistä mun edellisen host perheen kanssa kun yöllä ja päivällä. Et jos tää perhe ois päivä niin oma suomiperhe ois sit keskiyö et ihan hirveesti en pysty kotikotiinkaan tätä tilannetta peilaamaan. Enkä missään nimessä sano tätä mitenkään pahalla, en todellakaan vertaa mitään perheitä keskenään koska tilanteet on kaikissa niiiin erilaiset, mutta lienee sanomattakin selvää että ihan uudet tavat aiheuttaa alkuun päänvaivaa ihan vaan siks että ei osaa niitä vielä. Sen takia mä sanoisin et tää viikko ei oo ollu kaikkein helpoimmasta päästä, koska tottuttelemista on ollu pal-jon. Ja vielä enemmän on edessä. Mut uskon et jo ens viikko on paljon helpompi kun on jo jotain haisua et miten homma toimii.

Ja voitte varmaan kuvitella väsymyksen määrää kun päin pläsiä on isketty täyslaidallinen uusia asioita&ihmisiä - puhumattakaan siitä et mun työt alkaa nykyään 6.45am! Ensiks on siis pari tuntia duunia aamulla ja sit useempi tunti iltapäivällä kun lapset tulee koulusta et pelkästään jo se on vieny voimia. Tiistaina mä nukahdinkin jo ennen kymmentä eikä kauheesti lähemmäs yhtätoista oo päästy muinakaan päivinä ennenkun oon sammunu kun saunalyhty.

Erityisen rankalta tää on tuntunu sen takia et edellisessä perheessä mulla ei ollu mitään tällasia fiiliksiä edes alkumetreillä ja tää onkin oikeestaan eka kerta koko vuoden aikana kun tää homma on tuntunu oikeesti aika rankalta. Johtuu varmaan pitkälti siitä että edellinen hostperhe oli aika lähellä omaa suomikotia toimintatavoiltaan ja täällä taas on aeeevan eri meiningit. Vaikka itessään mun mielestä tää ei oo ollu mitenkään suurin erilainen tekijä täällä, niin mainitsemisen arvosta lienee että nykyisistä kolmesta lapsista vanhimmalla on lievä asperger. Ja niinkun sanoin niin tää ei itessään oo ollu mun mielestä se suurin game changer, vaan se että paljolti tästä johtuen toiminta täällä on tietenkin tosi rutinoitunutta ja hyvin organisoitua. Eli täällä sujuva toiminen vaatii siis niiden tapojen ja rutiinien osaamista ja hallitsemista, missä kestää tietenkin oma aikansa. 

Tällä hetkellä mun elämää hankaloittaakin siis eniten se etten luonnollisestikaan osaa vielä näitä tapoja, mutta niinkun sanoin, niin tän pitäis helpottua joka päivä kun pääsee paremmin tähän rytmiin kiinni. Ja tää tunne tietty korostuu koska kun lähin edellisestä perheestä vietettyäni siellä vuoden päivät, olin aikalailla niin top of the things kun vaan voi olla. Siellä tiesin täsmälleen mitä tehä ja miten toimia eli viimeset ainakin puol vuotta olin pystyny ottaan tosi rennosti siellä kun homma oli suhteellisen hanskassa - eli toisin sanoen putosin korkeelta. Ja sehän tässä oli homman nimenä alun alkaenkin, että sitä sain mitä tilasin. Haha eikä todellakaan kaduta!

Joo tää kuulostaa nyt just tällaselta "prinsessa meets the real world ja joutuu töihin ja on heti ihan rikki" mikä ei ehkä tietyllä tapaa loppupeleissä paljoo poikkee totuudesta, mut en mä sano tätä mitenkään valittaakseni, et toivottavasti kukaan ei käsitä väärin. Koska vaikka ehkä voikin vaikuttaa etten oo aina kertonu täällä totuutta kun homma on ehkä vaikuttanu ekana vuonna aikalailla ruusuilla tanssimiselta, niin pyrin kyllä oleen niin rehellinen kun tälleen julkisesti voi olla - ja nyt mun fiilikset on tällasia. Ja täälläkin siis kyllä perhe vaikuttaa hirveen kivalta ja hm varsinkin on ollu superavulias ja oikeesti auttanu mut hyvin alkuun täällä, mutta kyllä sen eron huomaa kun mä oon nyt näiden seitsemäs ja luultavasti viimenen au pair kun taas edellisessä perheessä olin the eka. Ja korostan jälleen, en sano tätäkään pahalla koska vaikka vähän tuntuukin silleen vaan "yheltä monista" tiiättekö kun vuosi sitten olin uus ja jännä juttu kaikille, niin täällä on osattu ohjeistaa heti alusta alkaen ihan eri tavalla ja nää tietää ihan eri tavalla että miten tää au pair juttu toimii ja ymmärtää enemmän au pairien sielunelämää kun on katellu niiden menoa jo monta vuotta. Toki mä täällä maksan myös edellistenkin aupparien virheistä - ei autoa & kotiintuloajat -, mutta nää myös ymmärtää eri lailla mun vapaa-ajan päälle ja shilleeen. Et summa summarum hyvät jutut  voittaa kyllä "huonot" heleposti.

Ainoa vieläkin vähän askarruttava asia on tosiaan se, ettei mulla oo täällä autoo käytössä. Männävuosina oli joku aupair kolaroinu ihan huolella jonka jälkeen ei täällä oo aupparit ajellu, koska työnkuva ei vaadi autolla ajoa ollenkaan. Koululle mä kävelen yksin alle 5min, lasten kanssa vähän reilu ja lähin mall bussipysäkkeineen on yhtä lähellä. Mahdotonta autoton elo ei siis oo millään tavalla ja asennoitumiskysymyshän se pitkälti onkin, mutta viime vuoden jäljiltä oon niin tottunu ajamiseen ja siihen vapauteen et tää vaatii vähän totuttelua. Puhumattakaan että tällasissä asioissa jostain syvältä kumpuava perisuomalaisen mentaliteetti antaa elämänohjeeks yrittää olla olematta vaivaks kenellekään - eli suomeks en tykkää kerjätä kyytejä muilta. Täällä on kyllä ilmeisesti tosi hyvä julkinen liikenne et mun pitäis pärjätä! Ihan alukshan mä olin silleen nounou, en lähe jos ei oo autoo, mutta näiden edellinen aupair oli ihan fine ilman autoo ja tässä tosiaan on kaikki ihan tosi lähellä niin täällä sitä ollaan ja totutellaan tähänkin! Koska loppupeleissä kaikkia horrorstoryjä vuoden kuunneltuani - ja vierestä todistettuani - mulle extendausvuodelle kaikkein tärkeitä oli hyvä perhe & sijainti. Tässä molemmat vaikutti toteutuvan joten olin valmis tinkimään autosta joka aluks oli mulla must have-listoilla, ja ainakaan vielä en kadu tätä kompromissia!

Ja vastaus kysymykseen jota multa viimeaikoina usein on kysytty; kyllä, on ikävä Virginiaan. Varsinkin lapsia mulla on ihan tosi yllättävän kova ikävä, mutta en mä silti kadu että lähin. Mä olin niin orientoitunu siihen lähtemiseen ja mulla oli siellä ihan sellanen fiilis et se homma oli nyt nähty vaikka siinä mitään vikaa ei ollukaan, joten ikävästä huolimatta oon tyytyväinen siihen että oon täällä. Niinkun oon monta kertaa sanonu, niin ennemmin tai myöhemmin ois kuitenkin pitäny heittää heipat joten... Mut kyllä tää tokan vuoden alottaminen on ollu paljonpaljon vaikeempaa kun ekan, ainakin mulle. Mut oon kaikesta huolimatta edelleen tosi innoissani siitä että oon täällä. Tää alue on kauheen kiva ja mitä nyt oon ehtiny vähän nähä San Fraciscoakin niin kyä täällä kelpaa ihmisen olla! Oon ehtiny näkeen jo jonkin verran jengiä meiän LCC-ryhmästäkin ja huomenna ois eka miittikin cityssä, yayyy! Haha ainut ongelma on vaan se, että täällä kun on tosi paljon extendaus auppareita ja ihmisiä Brasiliasta/Meksikosta niin siis mähän oon ihan junnu täällä! Ei siinä toki muuten mitään, mut mitäs mää teen viikonloput kun muut juoksee baareissa, hä? Tänäänkin hengattiin päivä porukalla mut illaks suunnistin kotiin kun kaikki ketä mä täältä nyt tunnen oli joko töissä tai lähtemässä viettään iltaa täysi-ikäisittäin... Mut ei siis kyllä sinänsä haittaa, koska tykkään tästä mun uudesta huoneesta tosi paljon ja oon yllättäny itteni olemalla ihan fiiliksissä siitä et mulla on täällä telkkari. Mulla kun ei oo koskaan ollu telkkaria omassa huoneessa ja tää jenkkitelkkari näyttää aina joltain kanavalta Big Bang Theoryä, How I Met Your Motheria, Sex And The Cityä, Simponeita, Greyn Anatomiaa tai Frendejä. Valitettavasti voisin siis käyttää seutaavat yheksän kk telkkarin eessä, mut pidetään sormet ristissä että löytäisin muutakin elämää. Tästä tää West coast elämä nyt toivottavasti lähtee rullaamaan, päivä päivältä sujuvammin!

current mood: lockdown

About 350 päivää sitten jopa mä olin aika emotionaalinen mess vaikka yleensä mä en oo todellakaan sieltä kaikkien tunteellisimmasta päästä. Tai ainakin oon kaukana siitä päästä joka näyttää tunteensa, ei vaan oo mun juttu. Enhän mä mitään hysteriaa ehtinykään kehittää ja yhtiäkään hyvästejä en heittäny kyyneleet silmissä, mutta muistan vieläkin sen tunteen, tai oikeestan sen tunneskaalan mihin sillon ennen lähtöö tunsin lähinnä pakahtuvani. Sitä ristiriitasuuden määrää! Ja tällä hetkellä kurkkua kuristaa noin viisinkertanen haikeuden, innostuneisuuden, ikävän ja ties minkä muun kirjo. Et jos sillon vuosi sitten kuvittelin et se oli hämmentävää, niin oh my en kyllä tienny yhtään mistään mitään koska tää jos joku pistää pienen pään ja teelusikan tunneskaalan pyörälle.

Miten paljon helpompaa oiskin lähtee täältä ovet paukkuen taakseen kattomatta&kaipaamatta, mutta kun ei. Mulle tulee ihan kauhee ikävä tätä kaikkee täällä! Ekan kerran mä itkee vollotin ihan alkuaikoina unessani missä mulle sanottiin et mun ois lähettävä täältä enkä millään ois halunnu, mutta ihan oikeesti olin pyyhkimässä silmänurkkiani parin kuukauden kohalla kun tajuntaan iskeyty etten tuu oleen täällä ikuisesti. Ekan vuoden lähestyessä loppuaan oon herkistelly lukemattomat kerrat kun oon aatellu etten tuu näkemään näitä ihmisiä enää päivittäin, mutta silti en oo kertaakaan katunu sitä että oon vaihtamassa maisemaa. Miks ihmeessä, you might ask ja tässä tuleepi siihen vastaus:

Vuosi ihmisen elämässä ei oo pitkä aika, mutta se on pitkä aika tuhlattavaks. Ja siltä samassa paikassa samojen asioiden tekeminen ois musta tuntunu; tuhlaukselta. Mulla on kuitenkin ikää mittarissa vasta justjust 20 vuotta ja tänne lähteminen oli vaihtoehto paikoillaan pysymiselle tai juuri vapaudutusta oravanpyörästä toiseen hyppäämiselle. En mä haluu tässä vaiheessa hukata toista vuotta paikoillani kun on mahollisuus tehä, nähä ja kokee niin paljon enemmän! Oon kuitenkin toivottavasti vasta loppuelämäni alkumetreillä joten jos luoja suo niin ehin kyllä vielä olemaan aloillani, mulla ei oo mikään kiire. Itseasiassa oon jopa miettiny et onks tääkin nyt vähän parhaiden vuosien hukkaan heittämistä kun menee pari vuotta lasten parissa sillä mikäli sellasiin hommiin meinaa ite joskus ryhtyä niin sitä mielellään nauttis sit kunnolla kun voi elää pelkästään itelleen, koska jos jotain niin tää on ainakin avannu silmät lapsiperheen elämälle... Varsinkaan tätä omaa työtä ei tietenkään voi millään tasolla rinnastaa oikeesti vanhemmuuteen, mutta lapsiperheessä asuminen ja etenkin lapsiperheen kanssa matkustaminen on kauhist... tarjonnu ahaa-elämyksiä. Ei niistä sitten sen enempää, mutta sen mä vaan sanon et hattu nousee ihan eri tavalla kaikille vanhemmille, korkeimmalle etenkin omien porukoiden kohdalla. 

Niinkun muistaakseni aikasemminkin oon sanonu, en yhtään epäile etteikö mulla ois ollu hirveen kivat yheksän kuukautta täällä jos oisin päättäny jäädä kun hostit sitä mulle ehdotti, mutta tiiättekö kaikki ois ollu ihan sitä samaa kun nytkin. Haha mun tapauksessa ei voi sanoo samaa pkasaa, koska mulla on actually ollu kauheen mukavaa täällä, et jokuhan jäis ilomielin koska mihis sitä hyvää vaihtamaan? Tavallaan elo ois ollu vielä astetta miellyttävämpää ainakin töiden/perhe-elämän kannalta koska lasten kanssa luodun suhteen ois varmaan saanu vietyä ihan eri leveleille eikä olis ollu sitä alun haparointiaikaa vaan kaikki olis jo tuttuakin tutumpaa. Vaikka au pairien vaihtuvuus on aika nopeetemposta, ois mulla ollu mun paras kaveri täällä paria viikkoa vaille saman verran kun mäkin ja oiskin ollu älyttömän kiva saada meiän yhteiselolle yheksän ylimäärästä kuukautta, mutta jollain tasolla ajatus siitä et kaikki ois tasan samaa niin hirvittää mua huomattavasti enemmän kun kaiken uudelleen alottaminen. Tiiän et kaikki ei todellakaan osaa samaistua, mut etenkin tähän työhön ja elämäntilanteeseen mä kaipaan vaihtuvuutta jos jotain.

Vaikka koulujen alettua helpottaa varmasti taas huomattavasti, niin tää aupparointi on kokonaisvaltaisuutensa takia aika kuluttavaa hommaa. Vaikka kyllähän jo järkikin sen sanoo niin ei sitä vaan tajua enneko sen ite kokee; työpaikalla asuminen ei oo helppoo. Eikä aina kauheen kivaa. Omalla tavallaan hirveen kätevää ja kokonaisuutta katellessa se helpottaa au pairin elämää ihan tosi paljonkin, mutta jos mä jotain kaipaan niin sitä että töiden päätyttyä ei ois enää töissä, millään tasolla. Täällä kun ainut irrottautumiskeino on lähtee konkreettisesti muualle eikä aina huvittais eikä jaksais, mutta vielä vähemmän huvittaa katella/kuunnella, tai oikeestaan vältellä lapsia. Siks mä ihan rehellisesti sanottuna kaipaan taas sitä alkuhuumaa ja uutuuden viehätystä, virkistävää vaihtelua ja kuvioiden uusiks menemistä. Jaksaa varmasti ihan uudella tavalla kun meiningit on ihan erilaiset, vaikka varmasti tulee jossain määrin painamaan kulunut vuosikin hartioilla. Mut onneks painolastina on myös vuoden kokemus au pairin elämästä, joten uskon ja toivon että nyt on helpompi hypätä uuden perheen arkeen kun homman voi alottaa siltä pohjalta että mä oon jo au pair, toisinkun vuosi sitten.

Pakko se on silti sanoo että ei tää lähteminen oo koskaan helppoo. Mä oon taas handlannu tän itelleni tyypilliseen tapaan ja ollu enemmän tai vähemmän lockdown modella jo oikeestaan siitä lähtien kun mun extendaus varmistu. Mulla on siis tapana tämmösissä tilanteissa suht tehokkaasti sulkee nää "vaikeet" asiat oman kuplani ulkopuolelle, joten mä en hirveenä oo stressaillu tätä lähtöö. Mulla on supervoimista käypä kyky elää siinä mielessä omissa maailmoissani et vaikka toki prosessoin tätäkin asiaa päässäni varmaan ihan liikaakiin ja puhun aiheesta päivittäin, niin keskityn silti enemmän elämään tässä hetkessä enkä vieläkään murehdi sitä että mun vuosi täällä on aikalailla ohi. Tää ei todellakaan oo aina kauheen hyvä juttu, koska teen tätä asioiden viime tippaan lykkäämistä lähinnä kaikilla elämän osa-alueilla ja ilmeisesti pyrin kohtaamaan asiat vasta kun on ihan vältämättömän pakko, mutta tässä tapauksessa tää tavallaan myös toimii koska oon ottanu tosi rentsisti tän koko homman. Mutta tän asian tietynlainen välttely on ollu osasyynä siihen että en oo tännekään mitään päivitelly koska se olis tehny tästä vielä todentuntusempaa ja mä oon viihtyny mun kuplassa.

Tässä oli myös sellanen pikkiriikkinen muuttuja-asia että virallisesti mun viimenen päivä täällä on 7.9 ja CCn kanssa extendatessahan homma menee niin että maksettavaks lankeaa ohjelmamaksu seuraavastakin vuodesta (about $370) ja järjestö järkkäilee lennot ja sellaset. No, mulla alko viikot vähenemään mut lentoja ei näkyny eikä kuulunu ja vihdoin sitten tällä viikolla alko hommat etenemään kun päivät lähtöön pysty laskemaan yhen käden sormilla ja mä pommitin kaikkia mahdollisia tahoja monta kertaa päivässä. Mun lähtöpäiväks osu sit 6.9 eli tän viikon sunnuntai aka huominen ja lentotiedot kilahti sähköpostiin torstaina. Se jos joku sai mut oikeesti tajuumaan että mä oon oikeesti lähössä - ja oon ollu ihan superinnoissani ever since! Ei sillä ettenkö aikasemminkin olis ollu, mut nyt inspiroiduin pakkaamaan ja puunaamaan mun huonetta luovutuskuntoon eli jollain tasolla kattonu siis lähtöä silmästä silmään. En silti voi sanoo etteikö mua vähän myös kauhistuttais lähtee, koska se on taas pretty much hyppy tuntemattomaan ja kuten on sanomattakin selvää, mun tän vuotinen elämä jää nyt sit tänne.

On myös ollu tosi outoo ajatella että mä voisin olla nyt lähössä takasin Suomeen. Takasin kotiin. Mut jos vaihtoehtoina on palata Suomeen, jäädä tänne tai lähtee vielä about vuodeks muualle, käy Suomeen paluu kaikista vähiten mun järkeen. Mä en missään nimessä ois vielä valmis lähtemään takasin enkä todellakaan tunne minkäänlaista kutsumusta palata, ainakaan vielä. Eihän sitä tiiä mitkä fiilikset mulla on vaikka ihan muutaman kuukauden kuluttua, puhumattakaan sit lähemmäs vuoden päästä, mut tällä hetkellä kotiin palaaminen tuntuu ihan jo ajatuksena ihan älyttömän oudolta. Ja pelottavalta. Jotenkin musta tuntuu että takasin tuleminen on paljon enemmän tyhjän päälle joutumista kun tänne lähteminen, koska well let's face it, mitä ihmettä mä teen sitten kun tuun takasin? Kaikilla muilla on luonnollisesti ihan omat elämät meneillään ja kotiin palattuani mä oon periaatteessa samassa tilanteessa kun kaks vuotta sitten. Ei sillä että katuisin tippaakaan että lähin, mutta onhan se hullua et mä oon todennäkösesti aaaaevan eri elämäntilanteessa kun monet ikätoverit kun tuun takasin. Not that I'd be complaining tho... Toki nyt kun oikeesti ollu melkein vuoden päivät pois kotikonnuilta niin mussakin on kai heränny jonkinasteinen kaipaus kun varsinkin kaikki kuvat kotoo saa miettimään miten siistiä ois toisaalta palata nyt kotiin, mutta nää on näitä ohikiitäviä ajatuksenpätkiä mistä en saa edes kunnolla kiinni.

Mut nykyhetkeen palatakseni, mulla on siis täällä yks kokonainen päivä jäljellä. Sunnuntaina mun ois määrä löytää tieni 11.05am lähtevään koneeseen, selviytyä vaihdosta Charlotessa North Carolinassa ja olla vielä tän viikon puolella alottelemassa mun extendaus ajanjaksoa Californian auringon alla. Heippoja on siis heitelty jo muutaman viikon ajan kun jengi on alkanu valua kuka mihinkin, matkustuskuukausien kautta kotiin tai kohti uusia seikkailuja. On ollu aika haikeeta kun oon tehny kaikkee kokoajan vikaa kertaa, mut onneks nää vikat kerrat on ollu älyttömän kivoja. Viime viikonloppuna tanssittiin DCssä vikaan metroon asti ja torstaina kulutettiin porukalla terden penkkejä poikkeuksellisen pitkään kippurassa nauraen. Oon paistanu lapsille lettuja, letittäny hiuksia ja täyttäny parisataa vesi-ilmapalloo että ne muistais musta muutakin kun sen, että kuorin mandariinit hassusti lohikäärmeen muotosiks ja syön lihapullat ketsupin kanssa. Pikkuhiljaa oon kyllä vetäytyny jo taka-alalle näissä lasten kaitsemishommissa kun meillä on viime perjantaista asti ollu oppipoika Saksasta mun koulutettavana ja herra on suoriutunu niin hyvin että oon hyvin voinu vetäytyä laittamaan kamojani kasaan. Mun mielestä on kyllä ollu hirveen hauska hengailla Jossin kans ja fiilistellä itekin samalla sitä kun sillon vuosi sitten tuli tänne, koska tällä on ollu ihan samat liian hyvää ollakseen totta-fiilikset kun mulla. Mut kuinka siistiä on et pystyn edelleen samaistumaan ja sanomaan et vielä vuoden jälkeenkin mä mietin et miten on mahollista et on päätyny näin hyvään perheeseen. And speaking of which, oon myös niin ilonen et siitä lähtien kun sain kakaistua et aion jatkaa taivaltani toisaalla ollaan me hostien kanssa ihan normaalisti puhuttu sekä mun tulevasta urasta Calissa kun heidän uudesta aupparista ihan tavallisesti ilman mitään jännitteitä tai katkeruutta puolin tai toisin. Onnekseni he on kyllä niin järjen ihmisiä et tässä tilanteessa ei oo ollu kenellekään mitään sen kummempaa: elämä jatkuu. Kaikilla ei suju nää hommat ihan yhtä saumattomasti, joten oon jälleen kerran beyond grateful. Tulee ikävä.

Jopa mun lyhyellä matikalla voitais alkaa jo laskemaan tunteja siihen kun mun lento lähtee, mut sitä ennen ois kuitenkin tarkotus vielä viettää laatuaikaa mun ykkösmummojen kanssa, hankkia loputkin tuliaiset/läksiäislahjat ja sulloo viimenenkin irtaimisto mun huoneesta matkalaukkujen uumeniin ennenkun todennäkösesti löydän itteni stressaamasta matkalaukkujen painorajoja ja istumasta&itkee vollottamasta yksin lentokentältä. Mut overall mä oon aika valmis lähtemään, silleen hyvällä tavalla. En sano et olisin nähny täällä kaiken tai etteikö täällä ois satoja asioita mitä vielä oisin voinu tehä, mutta mulla ei kyllä pitäis jäädä yhtikäs mitään hampainkoloonkaan. Mä voin lähtee hyvillä mielin - ja mä aion lähtee hyvillä mielin. Palataan Calista, wish me luck!