ilmassa uutuudenväsymystä & Virginia-ikävää

Lokakuu on lopuillaan mut henkisesti oon väsymyksen lisäks vielä ihan kesässä. Kai tää lämpö ja aurinko huijaa mun sisäistä suomalaista kalenteria, joka on lokakuun lopussa tottunu harmaaseen sateeseen. Mulla ei oo vielä hajuakaan halloween asusta ens viikolle, mutta valtava ikävä löytyy vaikka siihen en aiokaan verhoutua. En ollu antanu itelleni lupaa myöntää että kuinka paljon mä viime vuotta kaipaankaan, mutta yhen aamun sarastaessa mun Virginiaan keskittyvä uni keskeyty kun mä heräsin omaan itkuuni. Kirjaimellisesti. Fiilikset karkas tosin toiseen ääripäähän aamuhämärän nopeudella kun tuntu kerrassaan niin kummalliselta herätä kuivaamaan omia kyyneliä että alko naurattamaan, mut kyllä se laitto monet rattaat liikkeelle ja sysäs kai pari porttiakin auki. Niinhän ne sanoo et ekaa ei unohda eikä tunteita hukkaa, allekirjoitan.

Olihan se vuosi ihan ainutkertanen: allekirjoittaneen ihkaeka vuosi Amerikassa. Kaikki, ihan jokainen arkinenkin asia hohti uututtaan ja jakso riemastuttaa. Nyt oon toisella puolella tätä samaa maata eli kaikki viime vuoden uutuudenviehätysvibat uutta maata kohtaan on mennyttä, mitä nyt palmut jaksaa kuusimetsissä kasvanutta vieläkin ihastuttaa. Mutta kyllä mä oon tästä muutoksesta osannu kauheesti nauttiakin, sillä täällä nää kaks pienintä on niin täynnä rakkautta&cuddles et varsinkin viimesimmän jälkeen tää on enemmän kun tervetullutta vaihtelua. Ja hostäidin kanssa kaveeraus on mulle vielä toistaseks suhteellisen tuntematon taiteenlaji mutta ilmeisesti täällä vietetyn ajan jälkeen ollaan senkin asian tiimoilta kokeneempia. Toivon tosin että nää ymmärtää mun perisuomalaisen jörriyden päälle sen verran että mä ja mun oma aika saadaan olla rauhassa, koska mä en toimi ellen saa olla välillä yksin. Aussit on vissiin ohjelmoitu toimimaan eri tavalla, mutta itz nat juu its mii, tää tarvii ylhäistä yksinäisyyttään vaikka seurassa itsessään ei oliskaan mitään vikaa.

13 aamua peräjälkeen oli mulla kello soimassa 6.30 ja voin kertoo et hippasen väsytti viime metreillä kun töitä oli painettu putkeen melkein puolen kuukauden verran. Se oli katsokaas se perheloma joka mut uuvutti ja varasti vapaapäivät, mutta ei siinä silti mitään vikaa ollu. Ei makeetakaan mahan täydeltä, 14 tuntia vuorokaudessa aiheutti jo ähkyä. Hiljalleen toivun kauan odotettuja vapaahetkiäni lymyilemällä kuluttaen, kai se pinna taas pitenee kun se pari päivää on vuodelevossa. 

Kaikesta huolimatta jos aikuistenoikeesti joutuisin naamatusten valinnan kanssa, en tarvis teelikamentteniä enkä kakspuolista kolikkoa, koska mistään hinnasta en lähtis peruuttamaan. Suuntia on vaan kaks: eteen&ylöspäin (ja ehkä Portlandiin), se on ihan itsestäänselviö ja tulee sellasena pysymään. Uutuudenväsymyksestä huolimatta täällä viihtyminen on ihan maksimileveleillä, vaikka vielä elo tapahtuukin pääasiassa epämukavuusalueella kun oon vasta pukemassa hanskoja joissa homma tulee aikanaan olemaan. Kyseessä ei oo nimittäin mitkään helpoimmat hanskat pukea -  niiden käyttäminen kun edellyttää monien asioiden huomioonottamista, vippaskonsteja sekä kikkoja joiden oppiminen vie oman hetkensä, mutta anna pari viikkoo niin mä ja hanskat ollaan yhtä. Rukkasia ei oteta vastaan eikä hanskoja lyödä tiskiin vaikka viime vuoden valmiiks pestyjä&silitettyjä sormikkaita onkin vähän ikävä. 

Diagnoosi ja läpileikkaus tähän viimeaikaiseen mielentilaan on se, että mukavuudenhaluinen perfektionisti kaipaa asiantuntijuuttaan. Ajanlasku juuri ennen Californiaa oli kultakautta, sitä kun tiesi täsmälleen niin hyvin kuin yksi voi vain tietää että miten peliä pelataan ja miten homma toimii. Mutta samoin kun hyvin harvat on seppiä syntyessään ja vielä harvemmat syntyy vasara kädessä, ei perheen tavoille oppiminen käy heidän elämäänsä pidemmän aikaa elämättä. Pari hassua viikkoa ei vielä millään tee mestaria, mutta oppipojasta on kuitenkin ylennytty jo harjoittelijaksi vaikka lähin esimies palasikin juuri lomaltaan ja valtaa ottamatta pitää kynsin ja hampain Amerikan elämästään kiinni vielä marraskuun alkuun asti. Jännityksellä odotamme myös että kuinka kauan kestää ennenkuin ympärillä on taas ihmisiä joille juttuja kertoessa pointti ei katoa pohjustusta kerrottaessa kahtatoista kertaa, sillä uudet ihmiset on aina prosessi jonka läpikäyminen on kiinnostavuuden lisäksi aikaavievää ja tuikkistavis hengailuun verrattaen melko uuvuttavaa toisinaan. Tän ainakin pitää alkumetreillä vähän edes muka yrittää skarpata ettei tarkoin valitut uhr..ehdokkaat heti säikähdä ja pakene toinen toistaan ontuvampien tekosyiden varjolla, koska koko totuus kaikessa kauneudessaan sopii paljastaa vasta sitten kun paluuta ei enää ole, vai mitä Päve? Pidetään siis pyörät pyörimässä ja opetellaan vastaamaan viesteihin, loppu tuleekin sit itsestään.

Ikävä tai ei, maanantai ei myöhästy koskaan. Ikävää tai ei, menneeseen ei oo paluuta. Varsinkaan kun tulevaisuuteenkin on nyt virallisesti palattu! Menee ihan varmasti vielä viikko tai pari ennenkun pääsee nauttimaan tästä kaikesta ihan täysillä, mutta kyllä vanhakin vetreytyy alkukankeuden ja juoksumaton armoilta ennemmin tai myöhemmin. Ja sitä odotellessa jaksan varmasti vieläkin olla päivittäin useeseen otteeseen ihan hearteyes-emojina ja olla onnellinen siitä että oon täällä, koska tänne mä täällä Californiassa ehdottomasti just nyt kuulun!