ilmassa uutuudenväsymystä & Virginia-ikävää

Lokakuu on lopuillaan mut henkisesti oon väsymyksen lisäks vielä ihan kesässä. Kai tää lämpö ja aurinko huijaa mun sisäistä suomalaista kalenteria, joka on lokakuun lopussa tottunu harmaaseen sateeseen. Mulla ei oo vielä hajuakaan halloween asusta ens viikolle, mutta valtava ikävä löytyy vaikka siihen en aiokaan verhoutua. En ollu antanu itelleni lupaa myöntää että kuinka paljon mä viime vuotta kaipaankaan, mutta yhen aamun sarastaessa mun Virginiaan keskittyvä uni keskeyty kun mä heräsin omaan itkuuni. Kirjaimellisesti. Fiilikset karkas tosin toiseen ääripäähän aamuhämärän nopeudella kun tuntu kerrassaan niin kummalliselta herätä kuivaamaan omia kyyneliä että alko naurattamaan, mut kyllä se laitto monet rattaat liikkeelle ja sysäs kai pari porttiakin auki. Niinhän ne sanoo et ekaa ei unohda eikä tunteita hukkaa, allekirjoitan.

Olihan se vuosi ihan ainutkertanen: allekirjoittaneen ihkaeka vuosi Amerikassa. Kaikki, ihan jokainen arkinenkin asia hohti uututtaan ja jakso riemastuttaa. Nyt oon toisella puolella tätä samaa maata eli kaikki viime vuoden uutuudenviehätysvibat uutta maata kohtaan on mennyttä, mitä nyt palmut jaksaa kuusimetsissä kasvanutta vieläkin ihastuttaa. Mutta kyllä mä oon tästä muutoksesta osannu kauheesti nauttiakin, sillä täällä nää kaks pienintä on niin täynnä rakkautta&cuddles et varsinkin viimesimmän jälkeen tää on enemmän kun tervetullutta vaihtelua. Ja hostäidin kanssa kaveeraus on mulle vielä toistaseks suhteellisen tuntematon taiteenlaji mutta ilmeisesti täällä vietetyn ajan jälkeen ollaan senkin asian tiimoilta kokeneempia. Toivon tosin että nää ymmärtää mun perisuomalaisen jörriyden päälle sen verran että mä ja mun oma aika saadaan olla rauhassa, koska mä en toimi ellen saa olla välillä yksin. Aussit on vissiin ohjelmoitu toimimaan eri tavalla, mutta itz nat juu its mii, tää tarvii ylhäistä yksinäisyyttään vaikka seurassa itsessään ei oliskaan mitään vikaa.

13 aamua peräjälkeen oli mulla kello soimassa 6.30 ja voin kertoo et hippasen väsytti viime metreillä kun töitä oli painettu putkeen melkein puolen kuukauden verran. Se oli katsokaas se perheloma joka mut uuvutti ja varasti vapaapäivät, mutta ei siinä silti mitään vikaa ollu. Ei makeetakaan mahan täydeltä, 14 tuntia vuorokaudessa aiheutti jo ähkyä. Hiljalleen toivun kauan odotettuja vapaahetkiäni lymyilemällä kuluttaen, kai se pinna taas pitenee kun se pari päivää on vuodelevossa. 

Kaikesta huolimatta jos aikuistenoikeesti joutuisin naamatusten valinnan kanssa, en tarvis teelikamentteniä enkä kakspuolista kolikkoa, koska mistään hinnasta en lähtis peruuttamaan. Suuntia on vaan kaks: eteen&ylöspäin (ja ehkä Portlandiin), se on ihan itsestäänselviö ja tulee sellasena pysymään. Uutuudenväsymyksestä huolimatta täällä viihtyminen on ihan maksimileveleillä, vaikka vielä elo tapahtuukin pääasiassa epämukavuusalueella kun oon vasta pukemassa hanskoja joissa homma tulee aikanaan olemaan. Kyseessä ei oo nimittäin mitkään helpoimmat hanskat pukea -  niiden käyttäminen kun edellyttää monien asioiden huomioonottamista, vippaskonsteja sekä kikkoja joiden oppiminen vie oman hetkensä, mutta anna pari viikkoo niin mä ja hanskat ollaan yhtä. Rukkasia ei oteta vastaan eikä hanskoja lyödä tiskiin vaikka viime vuoden valmiiks pestyjä&silitettyjä sormikkaita onkin vähän ikävä. 

Diagnoosi ja läpileikkaus tähän viimeaikaiseen mielentilaan on se, että mukavuudenhaluinen perfektionisti kaipaa asiantuntijuuttaan. Ajanlasku juuri ennen Californiaa oli kultakautta, sitä kun tiesi täsmälleen niin hyvin kuin yksi voi vain tietää että miten peliä pelataan ja miten homma toimii. Mutta samoin kun hyvin harvat on seppiä syntyessään ja vielä harvemmat syntyy vasara kädessä, ei perheen tavoille oppiminen käy heidän elämäänsä pidemmän aikaa elämättä. Pari hassua viikkoa ei vielä millään tee mestaria, mutta oppipojasta on kuitenkin ylennytty jo harjoittelijaksi vaikka lähin esimies palasikin juuri lomaltaan ja valtaa ottamatta pitää kynsin ja hampain Amerikan elämästään kiinni vielä marraskuun alkuun asti. Jännityksellä odotamme myös että kuinka kauan kestää ennenkuin ympärillä on taas ihmisiä joille juttuja kertoessa pointti ei katoa pohjustusta kerrottaessa kahtatoista kertaa, sillä uudet ihmiset on aina prosessi jonka läpikäyminen on kiinnostavuuden lisäksi aikaavievää ja tuikkistavis hengailuun verrattaen melko uuvuttavaa toisinaan. Tän ainakin pitää alkumetreillä vähän edes muka yrittää skarpata ettei tarkoin valitut uhr..ehdokkaat heti säikähdä ja pakene toinen toistaan ontuvampien tekosyiden varjolla, koska koko totuus kaikessa kauneudessaan sopii paljastaa vasta sitten kun paluuta ei enää ole, vai mitä Päve? Pidetään siis pyörät pyörimässä ja opetellaan vastaamaan viesteihin, loppu tuleekin sit itsestään.

Ikävä tai ei, maanantai ei myöhästy koskaan. Ikävää tai ei, menneeseen ei oo paluuta. Varsinkaan kun tulevaisuuteenkin on nyt virallisesti palattu! Menee ihan varmasti vielä viikko tai pari ennenkun pääsee nauttimaan tästä kaikesta ihan täysillä, mutta kyllä vanhakin vetreytyy alkukankeuden ja juoksumaton armoilta ennemmin tai myöhemmin. Ja sitä odotellessa jaksan varmasti vieläkin olla päivittäin useeseen otteeseen ihan hearteyes-emojina ja olla onnellinen siitä että oon täällä, koska tänne mä täällä Californiassa ehdottomasti just nyt kuulun! 

Third time's the charm

Hei terkkuja Lake Oswegosta, Oregonista! Päivä numero 2 Oregonin reissulla, 13 Golden Gate Bridgen toisella puolen, 40 Californian palmujen alla ja 403 täällä jenkeissä ihan in general. Aekamoista jos multa kysytään, varsinkin toi neljän sadan paukkuminen tuntuu aika älyttömältä mut oh well, reilu parisataa vielä jäljellä;) Ja guess what? Mulle kuuluu ihan tosi hyvää! Tää mun uus perhe vaikuttaa edelleen hirveen hyvältä ja oon viihtyny niiin hyvin! Tältä tän duunin kuuluu tuntua, just saying.

True story! Oon ottanu ihan tosi vähän kuviakin et sorg, tän postauksen kuvat on tyyliin kaikki snapistö/ai pakkasta Suomessa? Joo täälki oli yhtenä päivänä alle 30 lämmintä/ymmärrän ulkomaalaisten tunteita salmiakkia kohtaan

Lauantaina 3.10 tuli uus hm lasten kanssa hakemaan mua uuteen kotiin jossa onneks niiden edellinen auppari vielä oli oottelemassa, koska nyt vasta pääsin ekaa kertaa viettämään ekoja päiviä edellisen au pairin kanssa ja vitsi et oli helpompi jatkaa siitä sit yksin! Ainahan se ei toimi, mut meillä ainakin meni tosi hyvin kun jätin ekan perheeni Jossin huomaan ja nyt kun Issy autto mut alkuun täällä. Tälle mun nykyselle perheellehän kävi siinä mielessä vähän ohrasesti et niiden uus au pair, Issyn seuraaja ei ihan ollu mitä piti ja itseasiassa haluskin sit ite koti-ikävissään lähtee parin viikon jälkeen kotiin (eikä nää paljoo estelly haha) eli nää joutu ettiin tosi nopeella aikataululla uutta au pairia - enter me! Näillä onneks oli vielä tässäkin vaiheessa Issy täällä kun he oli buukannu reilun parin viikon overlapin uuden&vanhan au pairin kanssa et mäkin pääsin vielä nauttiin Issyn seurasta ja koulutuksesta tänne tultuani. Sitähän nää kokoajan sanoo et oli tietty harmi ettei tän yhen sankarin kanssa menny ihan niinkun piti, mutta sen ansiosta mä tulin tänne eli loppu hyvin kaikki hyvin. I agree.

Vuoden  mä välttelin cookie butterii mut../vähän uimassa/root bear float

Viime torstaihin asti mä tosiaan seurasin tätä näiden kolmatta aussi-au pairia (kyllä, oon eka ei-aussi) varjon lailla ja nyt Issy on reissaamassa pari viikkoo jonka jälkeen hän palaa vielä muutamaks päiväks tänne ennen kotiinpaluuta. Joka on mun mielestä tosi kivaa koska tultiin tosi hyvin juttuun ja lapsillekin on ainakin nyt helpompaa kun ne tietää et Issy tulee vielä takas. Tosin ei tuu olee helppoo sitten kun tää lähtee pysyvästi takas ausseihin... Haha eikä voi kyllä syyttää lapsia siitä et niille tulee ikävä koska hei niin mullekin tulee! Mut onneks näillä on ollu tosiaan aina au paireja niin lapsetkin tietää kyllä miten homma toimii. Ja eiköhän nää pärjää ihan hyvin munkin kanssa, ainakin tähän asti he on vaikuttanu kovin tyytyväisiltä! 

 Perjantai-illan rankat duunit/random jalat/meillä oli lauantai aamuna näyttö...

Ja entisistä au paireista puheenollen, tällä perheellä on siis ollu yhteensä neljä austraalialaista au pairia ennen mua ja näistä kaks ekaa oli täydet kaks vuotta, kolmas puoltoista ja neljäs, noh, about kaks viikkoo. Et tästä voi jo tehä jonkinlaisia johtopäätöksiä.. Ja heti tänne tultuani kilahti mulle fbn inboxiin viestit kaikilta aikasemmilta auppareilta joissa he toivotti mut tervetulleeks parhaaseen perheeseen, anto vinkkejä ja kehotti ottamaan yhteyttä jos ikinä tulee kysyttävää - talk about good vibes!

Täällä on siis menny paremmin kun hyvin. Fiilikset on vähintään yhtä hyvät kun vuosi sitten Virginiassa ja jälleen kerran oon jo ehtiny surkutella etten voi olla pidempään kun sen 8kk haha. Ensinnäkin nää 5v kaksoset, Parker&Sydney, on ihan mielettömän sulosia, uteliaita ja hyväkäytöksisiä, reippaita ja hauskoja lapsia - just sellasia lapsia kenestä ei vaan voi olla tykkäämättä. God knows mä olin tällasten lasten seuran tarpeessa! Myönnän et rematchissä ollessani pohdin paljon et oonko mä vaan niin done au pairiuden (=lasten) kanssa vai oliks kyse pelkästään siitä tilanteesta, mut nyt sitä taas muistaa et miks mä oon halunnu lähtee au pairiks in the first place. Enkä missään nimessä edes yritä väittää tätä parivaljakkoo täydellisiks: ihan samalla tavalla nääkin riehuu ja pelleilee ja testaa rajoja eikä todellakaan aina kuuntele ekalla kerralla kun sanotaan jotain, mutta nää myös tietää missä raja menee ja että aikuisia on kuunneltava. Arvostan. Joo takana on pari viikkoo et katellaan muutamien viikkojen päästä uusiks et pidänkö esim. ehtymätöntä kysymystulvaa enää siinä vaiheessa yhtä sulosena, mutta aikamoista aivopesua vaatis näiden lasten muuttaminen sellaselle kauhukakara-tasolle et mä uskon nauttivani näiden lasten hyvätapaisuudesta vielä jatkossakin. Sanotaanko vaikka niin et kaiken tapahtuneen jälkeen sitä osaa arvostaa ihan tavallisia käytöstapojakin niiiin paljon!

 Oon taas eksyny italia-porukoihin joissa tie vei Cityyn/fleet week eli kateltiin lentokoneita (yritettiin katella noita lentäjiä mut)/kuuluisat vikat sanat

Luonnollisesti hyvään fiilikseen vaikuttaa myös se, että hostit on tositosi mukavia. Okei hdtä ei oo kyllä paljoo näkyny, mut hmn kans tullaan tosi hyvin toimeen. Ja toki siis myös hdn, mutta oon vaan ollu paljon enempi hmn kans tähän mennessä. Mulla on täällä tosi comfortable olo ja vaikka oon periaatteessa "jo" viides au pair, ei mulla oo samanlaista tusinatavara-fiilistä kun aikasemmin. Ja siiis tää näiden talo! Nyt varsinkin kun tää on myynnissä ja tiptop kunnossa näyttöjä varten niin tää on kun suoraan jostain sisustuslehdestä! Ja tää sijaitsee tällasella vuorella niin täältä on suht mielettömät maisemat. Ei sillä et millään tämmösellä ois loppupeleissä mitään väliä, mut hei, ei se ainakaan huononna tilannetta yhtään. Tällä kertaa mun huone&kylppäri löytyy alakerrasta eli mulla on reippaasti omaakin tilaa, käyyy! 

 Tarviiko lisätä mitään? Menin siis Ultaan, kauneudenhoitoon erikoistuneeseen liikkeeseen, kysymään kampaamoihmisiltä et oisko niillä värimaskia millä sais sävytettyä hiuksia vähän tummemmaks. Ne antoi mulle light blondeks tituuleeratun maskin käteen suositusten kera ja meikä iski sen sit päähänsä ja käytännössä pesin saman tien pois kun se näytti niin tummalta. Mitä se sit olikin. Ehhh ei vissiin kerro kauheen hyvää hiustenlaadusta kun ne imas ton värin heti tolleen... Ei kai siinä, elin sit päivän brunettena ennenkun sain kotikonstein vaalennettua kutrit kolmannen kuvan vaaleen vihreen harmaaks ja sit ihan hiusvärillä takas blondiks. No, nyt on sekin sit koettu ja ootan nyt vaan kärsivällisenä et saan sen KC Professionalsin maskin Suomesta. Oon aina halunnu kokeilla brunee niin onpahan sekin nyt sit saatu pois alta, ei jatkoon tho. 

Täällä mä oon aamulla töissä seiskasta kasiin-ysiin ja sit iltapäivällä alotan yhen pintaan ja pääsen seiska-kasi et aika rentoo on jälleen. Tavallaan on ihan hauskaa kun lapsilla ei oikeestaan oo mitään harrastuksia ettei oo sitä sellasta kiirettä ja häslinkiä niinkun vaikka ekana vuonna, mutta tietty tekemisen järkkääminen kaatuu sit enemmän mun harteille. Mutta miten kiva onkaan kun lapset on saman ikäsiä ja leikkii yleisesti ottaen tosi nätisti keskenään. Ja tää kultanen leikki-ikä kruunaa siinä mielessä kaiken et ketään ei tarvii lahjoo ja kiristää lähtemään puistoon

 Kelpaaa/enää en vihaa lähinnä koko maailmaa heti aamusta/koska nää

Mut vaikka oon käytännössä joka päivä lopetellu työt hymyssä suin - ja hymyilly vielä pitkään jälkikäteenkin - niin ei se silti poista sitä faktaa etteikö tää uuden perheen elämään totutteleminen ois vaikeeta. Oon tainnu aikasemminkin sanoo et tää on ollu mulle paaaljon vaikeempaa kun ekana vuonna, tai siis en tiiä et vaikeempaa mut rankempaa. Ja tiiättekö nytkin vaikka on tosi kivaa ja viihdyn niin en voi olla ajattelematta & kaipaamatta Virginiaa. Ja myönnän et nyt alkaa vähän painamaan jo ne 400 kotoa poissa oltua päivääkin - joku osa musta ikävöi kai jo vähän Suomeenkin. Jostain käsittämättömästä syystä mä haluisin ihan sikana Citymarkettiin! Mut rematchissä kun päästin pari ajatusta karkaamaan jo Suomen kamaralle niin se iski ekaa kertaa: miten mä enää osaan elää siellä? Tätä ei ehkä pysty ihan käsittään samalla tavalla jos ei oo ollu näin kauaa näin kaukana elämässä näin eri elämää, mutta nyt mä  vasta tajusin oikeesti et se paluushokki on ihan real thing. Suoraan sanottuna mua ahistaa jo nyt pelkkä ajatus paluusta ihan tosi paljon, mut onneks siitä ei tullu ajankohtanen ongelma vielä. Mut täällä mun päivät on suht luetut: about parin kuukauden päästä todennäkösesti muutto Portlandiin ja sit suunnilleen puol vuotta siellä - nää kuulostaa niin lyhyiltä ajanjaksoilta ja tulee menemään niiiin nopeesti. Mut ei auta hukata aikaa surkutteluun, siihen nyt ei ainakaan oo yhtään aikaa.

 Yritin pakata kamoja lapsille/ja lapsia autoon/meikä dinneröimässä: sushia&jätskiä koska mä voin

Tällä hetkellä me ollaan siis Portlandin liepeillä Lake Oswegossa kattelemassa taloja sekä moikkailemassa noiden sukulaisia ja vielä ois muutaman päivän ajan tarkotus hengailla näillä luultavasti tulevilla kotikulmilla. Lopulliset yksityiskohdat on siis vielä aika auki sen muuton suhteen, mutta eiköhän ne tästä ala pikkuhiljaa selviämään. Vaikka tää alue vaikuttaakin oikein kivalta niin en edes yritä väittää ettenkö asuis mieluummin Kaliforniassa, mut kyllä mä tän perheen kans muuttaisin vaikka jonnekin USAn perä-hikiän perukoille jos niikseen tulis. Eikä nää Portlandin hoooodsit todellakaan oo pahimmasta päästä - ja vielähän mulla on luultavasti pari kuukautta cali-aikaakin jäljellä, joten en valita!

No pysyypähän unirytmi kohillaan/täällä on tosi nättiä - ja vähän kylmä/hengailtiin tänään näiden isovanhempien kanssa hahhah. Ne oli kyllä supermukavia!